Doris Humphrey
Doris Humphrey puhuu siitä, kuinka tanssi on virtaavaa liikettä. Staattiset symbolit ja ideat ovat vaarallisia, koska ne katkaisevat liikkeen virtaavuuden. Jos aletaan tuottaa tietoisia staattisia ideoita liikkeen sijaan, tanssi muuttuu joksikin muuksi ja sortuu sisällyksettömyyteen. Esimerkiksi demokratian ideaa voidaan tanssin avulla lähestyä enemmänkin intuitiivisesta näkökulmasta kokeillen ja liikkuen, ei kuvallisin symbolein.
Aluksi ajatus aiheutti mielessäni ristiriitaa; eikö ajattelu ole sallittua, eivätkö symbolit nimenomaan tuo rakennetta ja syvyyttä teokseen. Sitten tajusin, että itsekin tuotan teatteria aivan samalla tavalla; kokeilemalla ja etenemällä intuitiivisesti, en luottamalla joihinkin olemassa oleviin tai ennalta sovittuihin aiheisiin. Esitys ei synny pelkästään paperilla. Monesti jonkin asian lukkoon lyöminen etukäteen voi estää jonkin sisäisesti tärkeämmän ja kipeämmän, toisin sanoen universaalimman esiinpääsyn, ja vaarana on sovinnaisuus. Mitä enemmän ajattelua pääsee luomishetkellä impulssien väliin, sitä sovinnaisempaa taidetta. Ajattelua ja analyysiä toki tarvitaan mutta se ei sovi akuuttiin luomishetkeen.
Hahmometodin kurssilla muistan havainnoimistehtävän, jossa pyrittiin havainnoimaan ulkopuolella olevia tai sisäisiä asioita ilman tulkinnan, siis ajattelun väliintuloa. On eri asia sanoa asioita intuitiivisesti kuin niin, että tulkinta ehtii tulla siihen väliin. Tulkinta eli ajattelu monesti blokkaa jotain tärkeätä, haurasta ja kiinnostavaa, jotain vaistonvaraista. Tästä Humphrey mielestäni puhuu. Joillakin ajattelu pyrkii väliin enemmän kuin toisilla. Itselläni esimerkiksi melkein kaikki ulos tulevat lauseet olivat jo tulkinnan värittämiä. Oli hyvin vaikeaa päästää ulos suusta “puhtaita havaintoja”. Sama vaikeus liittyy tietenkin myös tanssiin, joskin liike jo sinällään on eri asia kuin puhe. Liikkeessä intuitiivisen löytäminen käy ehkä hieman helpommin. Puheen kieli ei ole samalla lailla persoonallinen kuin kehon kieli, puheeseen ujuttautuu siksikin helpommin “sovinnaisia ulkoa tulevia ajatuksia” kuin liikkeeseen. Toki esim. pelko tai epävarmuus voi sabotoida samalla lailla liikettä kuin puhettakin. Et ole ikäänkuin täysin oma itsesi, kun liikut tai puhut, vaan oma tulkintasi itsestäsi liikuttaa sinua. Esim. ajatus “olen jäykkä ja en osaa mitään” voi blokata liikkumistasi. Tai ajatus “olen huonolla tuulella ja siksi havainnoin tänään jotenkin väärin asioita” , voi blokata vapaan assosiaation puhetta; että ajattelen liikaa ja vieläpä jotenkin väärin.
Monesti teatteria tehdessä on vaikea pukea sanoiksi, miksi haluan juuri jonkun tietyn kohtauksen toisen perään. Miksi haluan, että juuri joku tietty ihminen esittää tiettyä hahmoa ja että jossakin kohtaa soi jokin tietty kappale. Päätökset ovat vaatineet syventymistä esityksen maailmaan ja tunnelmaan ja esiintyjien ilmaisuun mutta ajattelu ei ole loogista tai järkevää. Koska mitä järkevämmin päätöksiä yrittää tehdä, sitä vähemmän esitys toteuttaa “omaa olemustaan”. Tässä mielessä tanssin ja teatterin tekeminen ei mielestäni eroa paljoakaan toisistaan. Itse olen sitä mieltä, että esityksessä ei saisi olla mitään, mikä kuuluu sen ulkopuolelle ja tämän voi todeta vain menemällä sisään esitykseen ja tehdä sitä niin kauan, että ylimääräinen on karsittu pois. Teatterissakaan ei ole merkitystä sillä, mitä esiintyjä ajattelee jostain asiasta vaan sillä, mitä näkyy ulospäin. Jos ajatus näkyy ulospäin, sillä on merkitystä.
Humphrey puhuu myös esiintyjän/taiteilijan maailmankatsomuksesta. On itsestään selvää, että jokin sisäinen filosofia liittyy aina taiteen tekemiseen. Valinnat tehdään sen perusteella, mitä olet, mitä arvostat, mistä pidät, mikä kiinnostaa, mikä pelottaa, mikä kiehtoo, mikä satuttaa ja mihin uskot vai uskotko mihinkään. Myös se, että pyrkii tekemään mahdollisimman “ei itsensä näköisen” esityksen on tehty itsen kautta.
Omat kokemukset nousevat Humphreyn tekstissä tärkeimmäksi tekijäksi tanssitaiteessa. Toisen kokemuksista ei voi tehdä tanssia, koska ihminen voi tietää ja tuntea vain omat kokemuksensa. Oman ruumiin tuntemukset ja muistot seuraavat sinua, mitä teetkin. Tanssitaiteilijan tehtävä onkin määritellä ja kokeilla, mitkä kokemukset ja asiat soveltuvat tanssittaviksi ja abstrahoitavaksi. Mielestäni toisen kokemuspiiriin kuuluvista asioista voi tanssia mutta ne ovat sillon omaa havainnointia ja kokemusta toisen näyttämistä kokemuksista. Esim. itse olen tehnyt teatteriesityksen kokemuksestani David Lynchin elokuvasta Mullholland Drive. En voi päästä David Lynchin pään sisään muuta kuin hänen elokuvansa avulla ja sekin on omaa tulkintaani ja intuitiota elokuvasta.
Esityksen ja koreografian tekeminen on maailman luomista. Jotakin tiettyä liikettä tapahtuu tietyssä ajassa ja tietyssä tilassa ja ajoituksella on tässä tärkeä merkitys. H. puhuu liikkeen omasta sisäisestä draamasta: tasapainon menettämisestä ja sen saavuttamisesta, hallitun ja spontaanin muodon vuorottelusta. On hyvin ymmärrettävä ajatus, että jos tähän liikkeen sisäiseen draamaan ruvettaisiin sörkkimään jotain staattisia symboleita, jotain tärkeää rikkoutuisi. Silti tanssi ei ole pelkkää abstraktiota, sillä se on H:n mielestä yhtä kuollutta kuin lavalle tuodut symbolitkin. Tanssija tanssii aina persoonana ja koreografi tekee teosta aina omista juuristaan ja filosofiastaan ja kokemuksistaan ammentaen.
Martha Graham
“Ruumiin pitää olla merkityksellinen ja yksinkertainen sekä tietysti voimakasliikkeinen, sujuva ja säkenöivä. Yksinkertaisuus vaatii eniten kokemusta ja kurinalaisuutta.” Martha Grahamin mukaan harjoittelu ja tekniikan oppiminen ovat vain väyliä päämäärän saavuttamiseksi. Niiden tehtävänä on vapauttaa ruumis omaksi itsekseen; ne antavat tekemiselle muodon, jännitteen, vapauden, kurin ja mahdollisuuden spontaaniin ilmaisuun. Olen Grahamin kanssa samaa mieltä spontaanisuudesta, että toisin kuin usein ajatellaan, vain harjoittelu ja kokemus mahdollistavat vapauden ja spontaanisuuden. “Spontaanisuus on täydellistä ajoitusta, hermojen reagointia, ei koskaan sen hetkisen tunteen varassa olemista.” “Ehkä siis se, mitä olemme nimittäneet intuitioksi onkin vain harjoituksen kautta havainnointiin koulutettu hermojärjestelmä.”
Ihminen on helposti arkisten ajatustensa, maneerejensa ja jäykkyyksiensä vanki. Tanssijaksi (näyttelijäksi) kasvaminen on näistä maneereista ja lukoista pois pääsemistä. Mitä enemmän ja paremmin asiansa hallitsee, sitä vapaampi on ilmaisemaan. Siihen tarvitaan harjoitusta. Muistan, kun joskus 2005 vuonna oli muotia puhua “hiljaisesta tiedosta”. Sen merkitystä painotettiin meidän teatteriohjaajakoulussa. Hiljaista tietoa ei voi osoittaa todistuksin ja paperein mutta silti se kehittyy kokemuksen ja tiedon lisääntymisen myötä. Vähän samankaltaisesta asiasta mielestäni on kysymys.
Graham painottaa tanssissa ruumiin merkityksellisyyttä. Ja nimenomaan ihmisruumiin. On kiinnostavaa, että Graham puhuu ruumiista, eikä kehollisuudesta, sillä itse näen samalla lailla keho -sanan pinnallisempana. Keho on venyvä ja muokattava irti hengestä oleva asia. Ruumis sen sijaan on kaikkea elettyä, koettua, nähtyä, aistittua. Ruumiiseen liittyy myös kaikki ei kaunis, rujo. Ei keho käy pissalla tai ulosta, mutta ruumis sisältää myös kaiken tuon. Näen siksi, että keho aerobikkaa mutta ruumis on se, jolla tehdään tanssitaidetta.
Graham puhuu siitä, ettei merkityksellistä olle arkielämän jäljittely, luonnon jäljittely tai eksoottisten olentojen jäljittely, vaan merkityksellistä on ihmisyys. Tässä hän tarkoittaa varmastikin juuri samankaltaista asiaa kuin Humphrey, eli jonnekin ihmisyyden ytimeen pääsemistä, sitä, ettei blokkaa itseään ja impulssejaan jollain näennäisellä ja itsestään selvällä taikka matkitulla. Hän puhuu myös siitä, että taidetta ei voi ajatuksella ymmärtää, vaan se pitää kokea. Siksi taidetta ei voi myöskään pelkän ajatuksen turvin tehdä paperilla valmiiksi.
Graham sanoo, että “liike paljastaa ihmisen sellaisena kuin hän on”. Mikä ihminen sitten on? Minä en tiedä. Mielestäni tämä on myös hieman ristiriidassa sen kanssa, että “tanssija on ihminen puhtaimmillaan”. Muuttuuko siis ihminen joksikin muuksi, kun hänestä tulee tanssija, koska silloinhan hän liikkuu täysin eri tavalla kuin liikkui ennen tanssitekniikan hallitsemista. Vai liikkuuko? Ehkä jokin ydin ihmisen tavasta olla ja liikkua siis korostuu nimenoman tanssitekniikkaa opettelemalla? Että se oma ydin näkyy vain paremmin, kun hallitsee tekniikan? Jos sellaista ydintä ihmisessä edes on? Ihminenhän on ympäristönsä muokkaama ja muokkautuu jatkuvasti, kun hän tekee ja kokee erilaisia asioita. Mikä se ydin siis on? Minä en ainakaan tiedä, mikä minun ytimeni on ja onko sellaista. Se muokkautuu jatkuvasti. “Tanssitekniikan hankkimisella on tarkoitus harjoittaa ruumis vastaamaan sisäisen minän sanelemia tarpeita.” Mutta sisäinen minähän on ihan eri, mitä enemmän tanssin. Sisäinen minäni muuttuu tanssin myötä koko ajan. Ja ulkoinen tieto ja taito synnyttävät uusia tarpeita. Ehkä ihmisen fyysinen ydin on se, mistä alexander-tekniikassa, samoin hahmometodissa puhutaan: pakoton, peloton, jännityksetön, lukoton. Grahamin mukaan “meillä on nämä (tasapaino ja voima) luonnostaan, ellei virheellinen koulutus olisi näitä tuhonnut”. Muun muassa istuminen koneella tai istuminen ylipäätään ei ole ihmiselle luonnollinen asento.
Olen samaa mieltä siitä, että liikettä ei voi keksiä vaan se löytyy kokeilemisen ja tekemisen kautta, oman ruumiin kautta. Ympyrä sulkeutuu. Naiset puhuvat samasta asiasta mutta hieman eri tavoin ja sanoin.
