keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Sotasankarit, lahkonjohtajat ja psykopaatit

Aika synkissä asioissa on mieli liikkunut viime päivinä, kun olen lukenut tuota Hannu Lauerman Pahan anatomiaa edelleen. Nyt sain sen viimeyönä luettua loppuun.

Pahuus on vain lähtökohta kirjan teemoille ja muutenkin hyvin seikkaperäinen käsite. Pahuuden kattonimikkeen alla psykiatrian dosentti, lääketieteen tohtori ja psykiatri Lauerma on valikoinut aiheiksi muun muassa sodat, fanaattiset ja kieroutuneen väkivaltaisesti toimivat uskonlahkot, väkivaltarikollisuuden, psykopatian, mielisairaudet väkivaltaisuuden tai "pahuuden" taustalla, sadomasokismin, seksuaalisen hyväksikäytön...

Kiinnostavasti pohditaan esimerkiksi sitä, mitä eroa lopulta on terrorismilla, sotimisella ja järjestäytyneellä väkivaltarikollisuudella. Yksittäiset väkivaltarikokset ovat pieni pisara meressä, jos vertaa kuolleiden määrää sodissa kuolleisiin. Sotaa käsittelevän kappaleen lopussa Lauerma toteaakin kyynisesti, että " Neljäs maailmansota soditaan kepein ja kivin, mikäli yhtäkään ihmistä on enää jäljellä kolmannen ydinaseilla käytävän maailmansodan jälkeen."

Syvästi pureudutaan myös siihen, minkätyyppiset taustat ovat ihmisillä, jotka ajautuvat tappamaan tai kohtelemaan väkivaltaisesti toisia ihmisiä. Yksiselitteisiä syitä ei tietenkään ole; aggresiivisuutta on meissä jokaisessa ja jokaisella on periaatteellinen mahdollisuus tappaa. Mahdollisuus tappaa on osa biologiaamme. Joitakin säännönmukaisuuksia kuitenkin löytyy. Esimerkiksi lapsia raiskaamaan päätyvät ihmiset ovat useimmiten itsekin lapsuudessaan olleet insestin uhreja. Yhdessä kappaleessa puhutaan myös "pahuudesta" tai aggressiivisuuden ilmenemisestä luonnossa.

Pitkän ja mielenkiintoisen kappaleensa kirjassa on saanut kartanolaisuus-uskonlahko. Kartanolaisuus oli kahden omalaatuisen, mahdollisesti suuruursharhoissa toimineiden naisen pyörittämä uskonlahko 1930-luvulla. Lahkon toiminta oli hyvin kyseenalaista sisältäen lasten ja aikuisten alistamista ja seksuaalista hyväksikäyttöä ja kaiken henkilökohtaisen vapauden kieltämistä ja rajoittamista. Avioliitto ja "normaali seksuaalinen kanssakäyminen" olivat kartanolaisille synneistä suurimpia. Kuitenkin lahkon johtajat kajosivat seksuaalisessakin mielessä lahkonsa jäseniin räpeltämällä ja runtelemalla näiden sukuelimiä uskonnon varjolla. Myös varsinaisia yhdyntöjä tapahtui lahkolaisten kanssa lahkonjohtajien aloitteesta. Kaikenlainen kauneuteen ja ulkonäköön keskittyminen oli myös kiellettyä ja kartanolaiset eroittuvaitkin muista ihmisistä tarkoituksellisen ruman ulkonäkönsa perusteella. Lapselle, joka ei paremmasta tiedä, on vaikea lähteä aikuiseksi kasvettuaankaan tällaisesta maailmasta pois, jos peloitteena on helvetti, Jumalan julma miekka ja ties mitä uhkailua ja kiristämistä. Kaksi tiettävästi täysjärkisenä pysynyttä ihmistä lahkosta on kuitenkin karannut ja he ovat kertoneet ulkomaailmalle toiminnan mielettömyyksistä. Nämä sisarukset olivat lapsesta saakka 20-vuotiaiksi kasvaneet kartanolaisina ja lopulta päässeet pakenemaan. He kertovat että kun olivat 20 vuotta kohdanneet pelkkää kieroutunutta kaltoinkohtelua, tuntuivat tavalliset ihmiset ulkomaailmassa  uskomattoman ja epätodellisen kilteiltä.


Edelleenkin fanaattisia uskonlahkoja on, mutta ehkä niiden väkivaltainen toiminta Suomessa ei pääse ihan noin kauan valtoimenaan kukostamaan kuin 1930-luvulla, jolloin esimerkiksi lasten oikeuksista ei vielä paljoa puhuttu ja uskonnolla selitettiin monia toimintoja. Silti fanaattisuutta ilmenee edelleen ja lahkoja syntyy ja kuolee.

Käsittelyssä ovat myös sarjamurhaajat, kuten Viiltäjä-Jack ja Aileen Wuornos,  koulusurmat, poliitikot ja valtion päämiehet (muun muassa Kekkonen), viihdeteollisuus, murhadekkarit, skitsofrenia ja kilpaurheilu. Esimerkiksi Urho Kekkosen voidaan katsoa saaneen nuoruuden kiihkossaan aikaan enemmän pahuutta ja kuolemia kuin yksittäisen massamurhaajan tai koulusurmaajan. Pahuuttaa löytyy sieltä, missä on ihmisiä tai ylipäänsä jotain elämää, valtaa, kilpailua ja taistelua. Pitkä luku kirjassa on myös psykiatrian historiasta. Psykiatrian historia voidaan nähdä myös yrityksenä ymmärtää ja hillitä pahuutta tai pahoja tekoja.

Kiinnostava, provosoiva ja ajatuksia herättävä kirja. Ihmiskunnan historia on musta, eikä se siitä ole pahemmin muuttunut. Tappamisen muodot vain muuttuvat ja tappajia ja tapattajia löytyy Suomestakin ihan presidenttitasolta asti.




tiistai 29. huhtikuuta 2014

Hiihtämistä

Oon jotenkin eilen ja tänään miettinyt Mika Myllylää, hiihtämistä ja dopingia ja sitä miten traagista on, kun ihminen ottaa itsensä ja tekemisensä liian vakavasti.

Tietenkin kyse on Myllylän kohdalla ollut myös suurista rahasummista ja maineesta; tuollainen maineen menettäminen on hieman eri mittakaavassa kuin pilkun pistäminen väärään paikkaan artikkelissa. Mutta silti, Myllylä olisi tarvinnut ammattiapua tajutakseen, että asiat voisi ottaa vähän rennomminkin. No, enpä minä häntä henkilökohtaisesti tuntenut mutta haastatteluista paistaa läpi fanaattisuus voittamista ja urheilua kohtaan. Ja on vaan niin surullista, että ihminen kuolee jonkun niin typerän asian kuin kilpaurheilun ja maineen menettämisen takia.

Toisaalta tekemisen flow ja extreme-kokemukset (joksi olympiakullan saaminen voidaan ehkä laskea) voivat koukuttaa kenet tahansa pahasti. Joissain tutkimuksissa on todettu, että monilla ammattirikollisilla on nuoruudessaan kilpaurheilutausta. Tämä kertoo siitä, että kilpaurheilun ja rikollisuuden pariin hakeutuu ihmisiä, joille peruselämykset eivät riitä, vaan pitää tavoitella extrajännitystä elämään. Lisäksi kilpaurheilun ja rikollisuuden pariin hakeutuvat ihmiset ovat usein epäsosiaalisempia kuin ihmiset yleensä.

Mika Myllylän kohdalla minusta traagisinta ei ollut dopingin käyttö, vaan se, ettei hänellä  ulkopuolisen silmin tuntunut olevan elämässään mitään muuta sisältöä kuin hiihtäminen. Eikä sitä lopulta urheilu-uran päätyttyä löytynytkään muualta kuin alkoholista. Tämä nyt on tietenkin vain Myllylän julkisuuskuva. Voihan olla, että hän eli omasta mielestään (toivottavasti näin on), hyvinkin mukavan, täyteläisen ja kiehtovan elämän.

Maineen ja kunnian tavoittelu sekä ein sanomisen vaikeus ei suinkaan jäänyt 90-luvulle.

Kyse ei ole pelkästään ihmisen omasta kunnianhimosta, vaan siitä, että jos töitä nykypäivänä ylipäänsä haluaa tehdä, sitä on tehtävä ihan hulluna.  Jotenkin kaikesta puuttuu suhteellisuus. Jos haluaa hiihtää, on eliminoitava kaikki muu ja vedettävä kaikkia mahdollisia mössöjä mitä valmentajat keksivät ehdottaa.

Itsekin otan usein (itseni) ja teatterin tekemisen liian vakavasti. Se vain sieppaa mukaansa ja huomaan, että koko maailma täyttyy esityksen tekemisestä. Onneksi suuri osa tutuista on muita kuin teatteri-ihmisiä, jotka muistuttavat olemassaolollaan siitä, että teatteri on vain pieni osa elämää ja yksi ilmiö muiden joukossa. Itselle jotkut esitystä koskevat kysymykset muodostuvat välillä elämää ja kuolemaa tärkeämmiksi ja silloin on hyvä palauttaa mieleen, että näytellä on ruotsiksi spela teater, "pelata, leikkiä".



torstai 24. huhtikuuta 2014

Hulluudestamme

Paska flunssa iski taas Helsingissä ja ei meinaa mennä millään ohi. Oon siis vaan lukenut, suunnitellut kohtauksia esitykseen ja kuunnellut Freddietä. Mieltä kyllä piristäisi, jos pääsisi jo tanssitunneille ja lenkille. Pää hajoo kohta kotona. Oon kyllä saanut nyt taas prokkiksen suunnittelun vauhtiin. Se vaatii tällaista yksin oleskelua.

Luin Claes Anderssonin Hulluudestamme ja hulluudestanne. Oli hyvä ja kiinnostava kirja mutta niin pikkuinen ja lyhyt! Olisin lukenut mielelläni aiheesta vaikka kuinka paljon lisää. Samankaltainen kevyehkösti kirjoitettu mutta tieteellisesti relevantti teos on Siri Hustvedtin Vapiseva nainen. 

Huomaa kyllä, että Anderssonin kirjan kirjoittamisesta on jo yli kymmenen vuotta aikaa, sillä esimerkiksi Lauri Viidan sairaudesta on tullut uutta tietoa. Nykytiedon mukaan Viita sairasti maanisdepressiivisyyttä, ei skitsofreniaa, mikäli diagnooseilla nyt niin on väliä. Mutta tämä selittää sen, että Lauri Viita pystyi kirjoittamaan ja jatkamaan suht. täysipainoista taiteellista työtään sairastuttuaankin.

Aloin tänään myös lukea Hannu Lauerman Pahuuden anatomiaa, jossa käsitellään nimensä mukaisesti pahuutta tieteellisesti ja hyvin monesta vinkkelistä. Kirjassa mainitaan muun muassa kiinnostavia faktoja Kekkosen poliittisesta toiminnasta. Palaan näihin kirjoihin ja teemoihin vielä myöhemmin täällä blogissa.




tiistai 22. huhtikuuta 2014

Paluu arkeen

Pääsiäisenä koin lapsiperheidylliä, nukahdin tuhisevan ja kuorsaavan kissan viereen ja rapsuttelin koiraa. Tein hiekkakakkuja, pelasin sählyä ja väritin värityskirjaa nelivuotiaan kanssa ja illalla join valkoviiniä aikuisten kanssa.

Toisena iltana join "vähän" enemmän viiniä ja tapasin Helsingin tuttuja. Puolet Helsingin kavereista jäi väsymyksen ja orastavan flunssan takia näkemättä. Sinänsä harmi, koska täällä Vaasassa mulla ei vielä niin paljoa tuttuja ole.

Kiirastorstaina olin mallina käsilläseisontakuvauksissa Lintulahden tunnelissa. Kuvista tuli hyviä! Vähän olisin mielestäni voinut laittaa hiuksia ja naamaa hehkeämmäksi mutta kuvaaja ja assari olivat niin kylmissään, että kuva piti saada äkkiä pakettiin. Hauska kokemus, vaikka tulikin vähän vilu vähissä vaatteissa.

Lisäksi olin katsomassa Teatteri Takomossa (tämänhetkisessä suosikkiteatterissani) Teoreemaa. Hyvin saman tyyppistä "sekoilua", mitä itsekin tykkään tehdä lavalle. Esityksen jälkeen oli onnellinen olo, kun näyttelijät olivat niin pirun hyviä ja kokonaisuus oli ihanan kursailematon, assosiaatioihin ja lavalla oleviin persooniin luottava. Mitä sitten, jos esitys on vähän liian pitkä? Epätäydellisyys on vaan hyvä juttu ja liika hiominen ei välttämättä tee hyvää kokonaisuudelle. Liian hiotut ja viimeistellyt esitykset jättävät usein muovisen maun.

Täältä voi katsoa leffan, josta esitys on ottanut vaikutteita Tosin ilman tekstityksiä, mutta eipä tuossa nyt paljoa puhutakaan. Teorema

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Sidi Larbi

Kesän aikana olis sitten tavoitteena oppia liikkumaan tällain kuin tässä videolla.

http://vimeo.com/53394874

No jooh. Mut varsinkin noi miehen alussa tekemät liikkeet kiinnostais oppia. Ja joitakin noita liikkeitä oon kyllä oppinutkin akrobatiassa ja nykytunneilla. Nyt vaan reenaamaan lisää, tavoitteita pitää ihmisellä olla!

Muuten tää video on kyllä aika lässy. Koreografilla on paljon hienompiakin töitä kyllä.



Tanssitreenaus huhtikuu 2014

Huhtikuussa on tullut enemmän reenailtua vaan kehonhuoltoa. Johtuu siitä, että Kipinällä porukat tekee kevätnäytökseen esityksiä, ja koska aloitin Vaasan tunneilla tanssimisen vasta maaliskuun puolivälissä, en viitsisi osallistua näytöksiin. Esimerkiksi breikissä tempo on niin nopea, että oon aina ihan kuollut loppuviikon, jos yritän pysyä perässä. Breikki on todella rankkaa. On myös edelleen kipeä tuo lapaluunseutu ja se ei oikein siedä käsien varassa olemista. Eilen kyllä harmitti, etten mennyt breikkiin koska sitten huomasin, että siellä oli muitakin, jotka eivät osallistu näytökseen. 

Lyrical jazzissa taas koreografian tempo on niin nopea, etten vaan kertakaikkiaan ehdi tehdä liikkeitä mukana. Toisaalta on siellä muitakin, jotka eivät vielä ihan pysy mukana. Olen käynyt lyrical jazz ja show jazz -tunneilla fiiliksen mukaan. Jotenkin noille nopeille tunneille tulee helposti iso kynnys mennä. Pitäisi vaan haastaa itseään, niin oppisikin jotakin.

Mulla ei vaan just nyt ole ollut mitään tarvetta esiintyä. Haluisin vaan olla mukana tunneilla ja oppia uutta ja tehdä tekniikkaa. Pilates on ollut hyödyllistä ja kuntobaletti. Molemmissa oppii kehon ja keskivartalon hallintaa, tasapainoa ja linjauksia. Oon myös käynyt jazztekniikan tunneilla, missä tehdään piruetteja ja hyppyjä. Tosi hyödyllinen ja hermoja raastava tunti. Baletissa oon myös käynyt. Mutta harmittaa kyllä, että varsinaiset tanssitunnit on nyt jääneet vähille. Nykytanssia Vaasassa ei ole ollenkaan. Paitsi onneksi kesäkuussa pari viikkoa!

Kesäkuussa alkaa sitten uudet tunnit. Sitten alkaa myös prokkistreenaus ja alan tehdä sooloja. Hieman oon pettynyt itseeni ja huhtikuun saldoon. Oli tavoitteena jokin 12-16 tuntia tanssia viikossa, nyt on jäänyt reilusti alle sen. Toisaalta kroppa on ollut kuitenkin aika poikki; pilates on yllättävän rankkaa, jos siihen ei ole tottunut. Nuo Kipinän tunnit ovat myös todella tehokkaita, oli sitten melkein millä tunnilla vaan. Opettajat osaavat hommansa. 

Harrastusmielessä 3 tuntia tekniikkaa viikossa (plus venyttelyt ja kehonhuollot ja lenkkeilyt) on ihan hyvä mutta jos oikeasti haluaa tanssijana kehittyä, niin se ei kyllä riitä. Kesällä pitää skarpata!







































ti 1.4.
baletti 60 min.
breikki 60 min.
pilates 60 min.

pe 4.4.

venyttely 40 min.

la 5.4.

baletti 60 min.
juoksulenkki 60 min.
venyttely 45 min.

ma 7.4.

pilates 60 min.
venyttely 60 min.

ti 8.4.

venyttely 60 min.
keskivartalon kehonhuolto 60 min.

ke 9.4.

lyrical jazz 60 min. 

to 10.4.

jazz-tekniikka 60 min.
venyttely 45 min. 
kuntobaletti 60 min.

la 12.4.

baletti 60 min. 
pilates 30 min.
venyttely 120 min. 

ma 14.4.

pilates 60 min.
venyttely 60 min. 

ti 15.4.
nykytanssi 45 min. (sijainen)
venyttely 60 min. 
pilates 60 min. 





tiistai 15. huhtikuuta 2014

Jos ny aloittais

Olen nyt vihdoin herätellyt henkiin tätä "uutta" blogia. Jostain syystä on ollut muutaman vuoden kirjoittamiskammo. Mutta jospa nyt!

Ehkä tätä blogia joku eksyisi lukemaankin, kun tänne laittaa jotakin?

Vanhoja tekstejä voi edelleen lukea täältä:  http://lenkaset.blogspot.fi

Pääsiäinen on vuoden paras juhla, koska tykkään pääsiäiskokoista, suklaasta ja rairuohosta. Nyt pääsiäisestä on tulossa vähän erilainen, kun en vietäkään sitä Pohjanmaalla vaan Helsingissä. On tiedossa pari klubia, yksi teatteriesitys (Teoreema Takomolla), yhdet kuvaukset, jossa olen mallina (!) ja toivottavasti tapaan joitakin kavereitakin ja kummapojan perheineen.

Kuvissa on serkkuni, joka pelkäsi lapsena kuollakseen kissoja ja oikealla isosiskoni.




Ajatuksia aiheesta

Jokaikinen kerta, kun alan tehdä esitystä törmään samaan ongelmaan. Ollako juoni, ollako tarina, ollako päähenkilö, ollako jokin näytelmä tai romaani pohjana. Ollako AIHE. Ja mikä helvetin aihe! Sitä kysytään aina ensimmäisenä, näyttelijät kysyvät, katsojat kysyvät, toimittajat kysyvät, läheiset kysyvät. Mistä se kertoo, mihin se pureutuu ja mistä tämä aihe on lähtöisin? Kyllähän nyt esityksessä aihe pitää olla!

Raila Leppäkoski sanoo, että jos ohjaaja ei tiedä esityksensä aihetta, on se suunnilleen sama kuin jos kirurgi ei erota veistä hanskasta. Että "ohjaajan työnkuvaan kuuluvat väkivaltaiset päätökset." Sanotaan myös, että jos ohjaaja ei päätä aihetta, se näkyy kuitenkin tahattomasti lopputuloksessa, ja silloin aiheeksi voi valikoitua vahingossa esim. pääosanäyttelijän narsismi tai dramaturgian haparoivuus. Aihe on monien mielestä se avain kaikkeen, se pohja, se portti, jonka kautta kohtaukset kulkevat. Ilman aihetta kaikki leviää. Mutta hitto vie, eihän kaikilla kuvataideteoksillakaan ole edes nimeä! Tai onko kaikilla sävellyksillä aihe?


Jos päätän aiheen etukäteen, heti lähtökuopissa, menen täysin lukkoon. Kaikki tyssää siihen. Mikään ei enää kiinnosta ja kaikki alkaa tuntua loppuun pureskellulta. Eihän se voi olla oikea tapa juuri minulle tehdä taiteellista työtäni, jos se vetää noin lukkoon? 

Huomaan että kun alan miettiä jotain tiettyä aihetta, tiettyä sanaa, minulla alkaa muodostua päässäni tietynlaisia kliseisiä kohtauksia. Minua alkaa tympäistä aiheeni jo ennenkuin olen edes kovin pitkälle miettinyt sitä. Esimerkiksi lapsuusmuistot aiheena alkaa ärsyttää heti. Jos päätän jonkin aiheen, vaikkapa pelko tai häpeä tai väkivalta, tulevat mieleeni kaikki ne aiemmat esitykset tai elokuvat, jotka olen nähnyt noista aiheista, enkä pääse enää mielikuvista eroon. 


Yleensä aina ajattelen esityksen tekemistä aloittaessani:  ”Nyt otan esityksen pohjaksi kerrankin jonkin valmiin näytelmän tai romaanin ja tutkin sitä jonkin aiheen läpi kuin ammattilainen!” Sitten otan romaanin käteeni ja alan tutkailla sitä, ehkä innostun kirjoittamaan siitä dialogejakin ylös tai monologeja tai kertovaa kuvausta. Saatan napata siitä jonkin tunnelman itseeni. Mutta sitten hylkään romaanin, koska tunnen, että se lukkiuttaa, se johtaa väärään suuntaan, liian arkirealistiseen, liian kirjalliseen, liian jonnekin muualle. Se johdattaa jonkun toisen ihmisen ajatusmaailmaan ja tapaan tehdä taidetta. Toiseen taiteen lajiin. 

Mutta ehkä se, että tuo romaani on edes ollut syynini alla antaa kuitenkin jotain lopulliseenkin esitykseen. Tietenkin kaikki se musiikki mitä on kuunneltu harjoituksissa, kaikki ne kirjat, mitä olen lukenut prosessin aikana, elokuvat, näkemäni näyttelyt, muut esitykset, kaikki ne vaikuttavat. 

En halua, että esityksestä tulee terapeuttinen. Kuitenkaan tapani tehdä esitystä ei ole myöskään pelkästään abstraktiin liikkeeseen pohjaavaa. Lisäksi haluan tietenkin tehdä hyvän esityksen! Ongelma tässä ajatuksessa tietysti on, että minun pitää ensin määritellä mikä on mielestäni hyvä esitys. Onko se sellainen, joka koskettaa surullisen tarinansa vuoksi? Onko se nokkela ja yllättävä, onko se teknisesti virtuoosimainen, onko se älykäs, onko se uutta luova, täynnä karsimaattisia ja taitavia esiintyjiä? Onko se hauska vai tunnelmallinen, mystinen, absurdi, surrealistinen, unenomainen, sketsimäinen, kokeileva, provosoiva? Mitä se on?! Tätä kysyn itseltäni jatkuvasti. Miksi teen esitystä, jos minulla ei ole mitään tarkalleen otettavaa sanottavaa? Voisiko "hyvä esitys" olla aihe? Miksei, mutta nyt sekin alkoi jo kyllästyttää minua. 

Jyrki Karttunen lähti tekemään Jeminan monta elämää esitystä kiinnostuksesta drag-kulttuuria ja naiseutta kohtaan. Hänellä oli siis aihe. Joskin laaja. Ja esitys oli myös hyvin fragmentaarinen. Mutta hänellä oli kuitenkin aihe. Miksi en tunne sopivani siihen muottiin, johon jopa ammattitanssitaiteilijat sopeutuvat? 

Mutta mitä jos aihe on niin intuitivinen, että se ehkä selvenee vasta, kun esitys on valmis? Jos katsoja näkee esityksen aiheen minua paremmin? Mitä, jos vien katsojalta jotain tärkeää toitottamalla väen väkisin, että tästä tämä nyt kertoo, kai nyt varmasti huomaat, että tämä esitys kertoo kiusaamisesta? Jotenkin aiheen päättäminen tuntuu tappavan kaiken sen ilon ja luovuuden, minkä takia esityksiä teen ja minkä ansiosta katsoja saa elämyksen. Kun esitys alkaa pikkuhiljaa muotoutua, minulla vaan on sisäinen tuntuma siitä, mikä juttu sopisi esitykseen ja mikä ei, ilman, että olen päättänyt teemaa tai aihetta. Esityksestä tulee kokonaisuus, yhtenäinen vaikkei sillä koskaan ollut mitään (ennalta valittua) aihetta. 

En tiedä onko tämä lähestymistapani jotenkin täysin aloittelijamainen, harrastajamainen, jotenkin epäpätevä, henkisesti laiska, epäanalyyttinen. Onko jotenkin niin, että tämä aiheettomuudesta ammantaminen on sama, kuin yrittäisi polkea pyörällä takaperin? Onko niin, että kaikkien muiden hyväksi todetut neuvot aiheesta kannattaisi ottaa todesta ja yrittää olla pyristelematta vastaan? Yritänkö elää vain jossain omassa kuplassani, enkä tajua, että olen paljon tyhmempi kuin muut ja minun kannattaisi lopettaa koko juttu, kun en osaa edes aihetta valita? Minulle on myös sanottu, että jos on kaikki vaihtoehdot, ei lopulta ole mitään. 

Mutta jostain minunkin esitykset ovat saaneet alkunsa. Jostain kappaleesta, mielikuvista, kohtausaihioista, asusta, liikkeestä. Ohjauksistani on pidetty ja ne ovat vaikuttaneet ihmisiin. Toiset vähemmän, toiset enemmän. Toiset esitykset ovat olleet dramaturgisesti työstetympiä kuin toiset. Toiset ovat olleet henkilökohtaisempia kuin toiset. Yksi esitys oli ehkä hieman kompromissi, toinen pastissi elokuvasta. Mutta kaikissa oli oma maailmansa, oma tunnelmansa, minun oma kädenjälkeni, esiintyjien kädenjälki. 

Ehkä tässä iässä voisin jo ajatella, että saan tehdä asioita niin kuin minusta tuntuu oikealta. Ei niin kuin joku toinen on sanonut, että kuuluu tehdä. Jos joku toinen ei osaa tehdä yhtenäistä ja toimivaa esitystä ilman päätöstä aiheesta, se on hänen näkökulmansa ja elämänhistoriansa tulos. Varmasti on muitakin, jotka lähtevät työstämään esitystä vaikkapa jostain vaatekappaleesta, musiikista, yksittäisestä kohtausideasta, lavasteesta tai liikemateriaalista lähtöisin. 

Nykyteatterissakin aihelähtöisyys on edelleen tärkeää. Tanssijoillakin esityksen tekotapa voi olla hyvinkin aihelähtöinen; nyt tutkin tässä esityksessä sitä, kuinka lapaluut liikkuvat eri ihmisillä. Nyt tutkin, mitä on läsnäolo tai yhdessä oleminen tai eläimellinen liikkuminen. Nyt rakennan koko esityksen 90-luvun slovareiden varaan. Nyt tutkin matkimista ja pastissointia.  

Kun katsoon Dance-ohjelmaan tehtyjä koreogafioita, niissä on aina jokin väkisin väännetty tarina, jossa poika jättää tytön tms. Eikö yleisö jaksa katsoa tanssia, jos siihen ei väkisin ole ympätty jotain tarinaa?  

Onko esityksellä oltava aihe sen vuoksi, että ohjaaja osaisi artikuloida markkinointikoneistolle mahdollisimman kätevästi esityksen pointin? Onhan nyt kaikki oltava artikuloitavissa. Ohjaaja, joka ei osaa artikuloida esityksestään on kertakaikkiaan tyhmä? 


Mutta mitä jos kaikki ei vain ole artikuloitavissa sanallisesti? Jos esityksen sisältö puhuu itse omasta puolestaan ilman, että ohjaaja tai muut tekijät ovat analysoineet sisältöä puhki?

Ehkä pitäisi vielä enemmän kaivella sitä omaa aihetta, koska varmasti minullakin sellaisia on, kun vaan syventyy ja on rehellinen itselleen. Tosin en voi sanoa, ettenkö olisi yrittänyt, jo kymmenisen vuotta. Ehkä joskus päädyn siihen, että aihelähtöisyys on jees myös minulle. En halua myöskään että aiheettomuudesta lähteminen on jonkin kipeän pakenemista ja välttelemistä ja omalla mukavuusalueella pysymistä. 

En halua tehdä tyhjiä ja merkityksettömiä esityksiä. En halua myöskään tehdä itsestäänselviä, naiiveja ja terapeuttisuudessaan ja henkilökohtaisuudessaan kiusallisia esityksiä, sosiaalipornoa. En myöskään analyyttisyydessään ja aihelähtöisyydessään läpikalutun teoreettisia.

Onneksi olen vielä opiskelija ja saan miettiä liikaakin tällaisia asioita, eikä minun tarvitse olla millään lailla valmis. Ehkä viiden vuoden päästä minulla on vihdoin se aihe. Tai aiheita. Tai sitten olen vaihtanut alaa, koska omaa aihetta ei koskaan löytynyt.

Ehkä nyt jätän tämän aiheen pohdiskelun vähäksi aikaa tähän ja alan vaan tehdä sitä esitystä juuri niin kuin minusta hyvältä tuntuu! Lähtökohtana ovat kuvat, tunnelmat ja tilanteet. Syksyllä näette lopputuloksen!


Parvekkeella

Tänään menen hakemaan lisää kirjoja kirjallista lopputyötäni varten. Yksi niistä on Claes Anderssonin tieteellisempi Hulluudestamme ja hulluudestanne. Luulen, että keksin eilen miten saan nivottuta taiteellisen ohjaustyöni ja kirjallisen osion yhteen.

Olin ihan innoissani lopputyön aloittamisesta mutta sitten kun sen oikeasti aloittaa, ei aiheen keksiminen olekaan niin helppoa. Mikä mua oikeasti kiinnostaa? Onko mulla joku oma aihe?

Onneksi on tullut hankittua monia teatterialan kirjoja silloin, kun on sattunut olemaan rahaa. Nyt mulla on aika hyvä käsikirjasto parvekelukemiseksi. Yksi niistä on Paula Salmisen ja Elina Snickerin Dramaturgisia työkaluja. Uskon, että lukemalla paljon ja tekemällä omaa ohjausta se aihe vaan pompsahtaa sieltä jostain. Ehkä se jo eilen vähän pompsahtikin.

Toukokuussa alkaa lavastamisen kurssi ja täyspäivänen opiskelu ja sitten loppukuusta on ekat treenit lopputyön osalta. Nyt huhtikuussa on siis hyvin aikaa miettiä sellaisia mitä ei muuten ehdi. Tavoitteena olisi että ohjaus olisi syyskuussa siinä kunnossa että senkun vaan vähän viilaa. Koska sitten kun koulu jatkuu, mitään muuta ei paljoa ehdi.

Oon miettinyt tota omaa aihetta ja aiheettomuutta taitellisessa tekemisessä enemmänkin. SE aihe riivaa mua! Ihan varmasti palaan tähän vielä.

Kuten näkyy, parveke on vielä kaameessa kuosissa. Aurinkoa on kyllä piisannut!

Salaisuudet ja ihmisissä olevat virheet koukuttaa

Luin Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen. Oli kyllä mainio lukukokemus. Harmittaa, kun en ehtinyt nähdä Viiruksen esitystä tänä keväänä mutta syksyllä sitten.

Kirjoitin kirjasta myös jutun Sylviin:

http://sylvi.fi/2014/04/tummempaa-tuolla-puolen/











maanantai 14. huhtikuuta 2014

Päivän biisi

https://www.youtube.com/watch?v=zB9MC8wvRGE&feature=kp


Mietin tänään:

Vaasa ei ole varsinaisesti bilekaupunki. Jos täällä jotkut bilettää, niin ne on haalariopiskelijoita, jotka oksentelevat ympäriinsä ja tykkäävät paskasta musasta.

Vaasa on kaunis kaupunki lenkkeilevälle ihmiselle. Muutama metri kävelyä meren rannalle ja rantaviivaa riittää kilometritolkulla ihmisen ihastella. Täällä on myös kauniita taloja ja ihmisiä.

Olen ehtinyt lukea paljon, venytellä, hieman kirjoittaa sekä pähkäillä lopputyöni aihetta. Olen myös saanut taiteellisen lopputyöni alkuun ja ensimmäiset treenit ovat toukokuun lopulla.

Olen hurahtanut kuntobalettiin ja pilatekseen.

Tavoitteena olisi saada pareve kuntoon kesäksi. Lattialle sellaiset puiset ritilät ja paljon kukkia.

En ole vieläkään oppinut piruettia mutta alan jo lähestyä sitä.

Olen hieman huolestunut siitä, tuleeko täällä Vaasassa kukaan katsomaan teatteriesitystä.



torstai 10. huhtikuuta 2014

Aakkoset

A  Aamuinspiraatio. Aamut on parhaita. Aamuespressoa juodessa tuntuu, että voisi valloittaa koko maailman. Edellyttäen tietenkin että on nukkunut hyvin ja tarpeeksi. Väsyneet ja kiireiset aamut eivät ole kivoja, mutta joskus niitäkin tarvitaan, että voisi arvostaa rauhaisia aamuja. Ja tietenkin aurinko, arki, uudet alut.

B Kate Bush ja baletti.


C Cello. Olen soittanut selloa nelivuotiaasta asti ja näen soittamisesta usein unia. Mitä vähemmän soitan, sitä enemmän näen siitä unia. Sellon soittaminen tekee minulle hyvää. Miksen siis soita enemmän? Koska jousi on rikki. Se pitää korjata.


D Dance. Olen oppinut tanssimaan vaikken vieläkään osaa. Diiva. Joskus on kivaa olla oman elämänsä diiva, varsinkin, kun arkena on niissä hikisissä kulahtaneissa danssiasuissa.


E Elämä. Kuinka lyhyt se on ja kuinka nopeasti se on ohi. Pitäisi ottaa rennosti ja silti ehtiä vaikka mitä. Yhtään päivää ei  tässä iässä olisi varaa hukata esimerkiksi somessa roikkumiseeen tai turhaan murehtimiseen. Kaksikymppisenä tärkeitä asioita oli pelkojen takia niin helppoa lykätä. Nyt niitä on myöhäistä enää lykätä. Nyt on tartuttava toimeen, jos jotain haluaa.


F  Fillari pitäisi korjata. Niin pääsisi fillaroimaan. Farkut. Olen farkkufriikki. Mulla on ihan liikaa farkkuja.

























G Vigdis Grimsdottir mullisti elämääni kirjoillaan, kun olin parikymppinen.

H Helsinki on synnyinkaupunki ja siellä olen asunut noin 30 vuotta elämästäni. Housut mieluummin kuin hame.


I Itsearvostus, ilo, innostuminen, inspiraatio.

J Joonas. Myös isin nimi alkaa J:llä.


K Kirjat, kesä, kahvi, kissat, kirjoittaminen, karkit, kirkkaus, kivat ihmiset,


L Leena-äiti on rakas. Myös leipominen on kivaa.


M Mieli, muistot, kaikki mieleen ja aivotoimintoihin liittyvät asiat kiinnostavat.


N Nakki oli ensimmäinen oma ohjaukseni vuonna 2010. Nykytanssi inspiroi.


O Ohjaaminen. Joskus vaikeaa mutta ihanaa ja hauskaa, kun kaikki sujuu ja on hyvä työryhmä. Oleskelu.


P Pälvi-sisko. Lisäksi kivoja sanoja ja asioita ovat pääsiäinen, prokkikset, pylly, pimppi, performanssi, puvut ja peruukki. Pelot hallitsevat joskus liikaa elämää. Niitä kun oppisi hallitsemaan, niin elämä olisi melko täydellistä.

Q Queeridentiteetti. Qruiser, olen roikkunut siellä kohta kymmenen vuotta. Monia kavereita on löytynyt ja monia tyttöystäviäkin. Kaikki nykyisin eksiä.


R Oma sukunimi ja isän puolen suku.


S Siideri, suklaa, skumppa,


T Taide, teatteri, tanssi, tiede, treenaaminen. Pelastavat monesti ja tuovat elämään merkityksen, jos on yksinäistä, tylsää tai muuten vaan tyhjää.


U Uiminen. Uiminen on vaan niin mukavaa. Varsinkin jos on helle ja pääsee lampeen, järveen tai mereen. Olen aina ollut vesipeto, vaikka edelleenkään en osaa oikeita uimatekniikoita. Hallissakin voin uida 2000 metriä putkeen mutta se on ehkä joskus vähän tylsää. Uimisen jälkeen on kyllä aina ihana raukea olo.


V Vieraat. Kylässä voisi käydä enemmän vieraita. Siis tuttuja. Rakastan leipomista ja juhlien järjestämistä. Ja myös siis sitä siideriä ja skumppaa. Vaasa on nykyinen kotikaupunki.

X
Toivottavasti olen kokoa xs kesällä, niin näkyy sikspäkki ja näytän hyvältä vähän vähemmällä tuunaamisella.


Y Yrkeshögskolan. Kumpa olisin jo valmistunut. Toisaalta ei se päämäärä vaan se matka... joka on ollut aika pitkä.


Z Z-rakkaustarina oli ensimmäinen lesbosuhteeni 19-vuotiaana.

Å En vieläkään aina tiedä kumpaa o:ta tulee käyttää, kun kirjoitan ruotsiksi. Taito puhua ja kirjoittaa ruotsia kasvaa puhumalla ja kirjoittamalla ruotsia. Seuraavat kaksi vuotta tulen opiskelemaan ruotsiksi, joten enköhän jotain opi.


Ä Äänet. Ahdistun ja väsyn kovista äänistä, hälystä ja metelistä. Lasikorvat siis ja kuulovaurio, jotka aiheuttavat sen, että korviin sattuu helvetisti monet pienemmätkin äänet, saatika kovat. Sen asian kanssa oppii elämään mutta uusille ihmisille pitää aina selitellä miksi tungen tanssitunneilla tai baarissa korviin "pieniä mustia lakupatukoita". Siksi mun on joskus tuskallista olla jossain kotibileissä tai arkisissa illanistujaisissa, joissa melutaso on siinä rajoilla ettei tiedä tunkeako tulppia korviin vai ei. Kouluruokalat yms. kaikuisat ja ihmisiä täynnä olevat paikat on yhtä helvettiä. Laulaisin mieluusti kuorossa, bändissä tai esiintyisin musikaaleissa mutta se ei onnistu lasikorvien takia. Teatterin tekeminen onnistuu, jos tietää suojautua melulta ajoissa.

Österbotten. Täällä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla asun ja elelen ainakin seuraavat puolitoista vuotta.