Treenipäivä!

No nyt on sellanen olo kuin olis piesty. Eilinen oli melko liikunnallinen päivä. Aamuluennot oli peruttu, joten jumppasin ja venyttelin ja vanuttelin pari tuntia. Sitten kävin kirjastossa hakemassa pari säkillistä lopputyökirjoja lähteiksi siis ja suuntasin fyysisen teatterin tunneille.

Tehtiin eräänlaista "väsytystunneharjoitusta". Tehtävänä oli tehdä joko eteenpäin tai taaksepäin kuperkeikkoja, käsilläseisontaa, kärrynpyöriä ta niskavoltti ja välissä hieman kävellä. Jos väsyi niin piti vaan jatkaa. Jos tuli jokin olotila tai tunnetila, niin se piti ottaa mukaan toimintaan. Voin kertoa harjoituksesta myöhemmin lisää, että toimiko. Teemme sen tänään vielä uudestaan. Kokonaisuudessaan harjoitus kesti 40 minuuttia ja koko ajan oli siis tehtävä jotain noista neljästä toiminnosta.

Lisäksi meillä oli hieman mimiikan alkeita eli pyöriteltiin silmiä, nosteltiin kulmakarvoja yms. On eri tavalla tosi rankkaa hommaa ja keskittymistä vaativaa.

Illalla menin vielä pilatekseen ja luovuin suosiolla baletista, koska niin väsynyt olo ja menin venyttelyyn. Mut sekin oli sit jotain voimavenyttelyä ja nyt pukkaa vähän flunssaa. No mut muuten ihan hyvä olo kropassa, kun sai taas vähän treeniä.

Huomenna aloitamme tanssikurssilla musikaalitanssiprojektin!

Yhdeksän viikkoa vielä

Tänään selvisi, että voin suorittaa syksyn opinnot Helsingissä loppuun. Se vaatii tosin sitä, että saan hankituksi jostain projektista näyttelijänhommia ja lisäksi on tehtävä yksi isompi ohjaustyön juttu ilman ohjaavaa opettajaa.

Helsinkiin muuttamista puoltaa se, että tavallaan voin aloittaa tyhjältä pöydältä ja suunnitella opintoni vapaammin. Vaikka toisaalta tuntuu hassulta palata takaisin vanhoihin ympyröihin parin vuoden jälkeen. Täytyy löytää vanhan keskeltä uusia ympyröitä! Uskon kyllä, että löydän mielekkäitä projekteja. Helsingissä tulee varmasti myös käytyä enemmän teatterissa ja seurattua muiden tekemisiä. Käytyä museoissa, elokuvissa, tapahtumissa, baarissa... Toisin kuin täällä Vaasassa. Täällä elämä pyörii niin paljon vaan koulun ympärillä.

Juuri nyt on vähän kehäraakki olo. Ollut fyysisesti ja myös vähän henkisesti rankka kurssi, hirveän intensiivinen, hyvällä tavalla.

Toisaalta haikea olo. Opintojen loppu Vaasassa lähestyy, eivätkä asiat ehkä menneet ihan niin hyvin kuin oisivat voineet. Toisaalta on helppo olla jälkiviisas ja sanoa, että tekisin monta asiaa eri tavoin. Opinnot sinällään ovat edennet tänä vuonna kuin junan vessa, mutta mikäli olisin jaksanut olla sosiaalisempi ja seurallisempi jne., olisi koululla oleminen ja opiskelukin varmasti ollut helpompaa.

Mutta on kehitystä nytkin tapahtunut. Opiskelu ei ole ollut helppoa mutta luulen, että olen kuitenkin kasvanut ihmisenä paljon ja myös teatterintekijänä sen vuoksi ja sen ohella. Olen oppinut olemaan kiltimpi itseäni ja muita kohtaan ja olen oppinut ottamaan asioita kevyemmin ja vähemmän dramaattisesti. Asiat on osattava ottaa rennosti ja on koko ajan osattava mennä eteenpäin ja antaa virheitä anteeksi. On osattava kyseenalaistaa omat negatiiviset tunteet ja ne ajatukset, joista tunteet syntyvät. Koska omat ajatukset ja tulkinnat itsestä ja muista eivät ole koko totuus. Usein omat tulkinnat saattavat olla ihan päin persettä. On ihan turha jatkuvasti miettiä mitä muut ajattelevat sinusta koska sitä ei voi koskaan lopulta tietää. Pitää oppia aistimaan mitä itse haluaa ja mistä itselle tulee hyvä olo.

Olen siis oppinut ottamaan lungimmin ja sitä myöten saanut enemmän aikaiseksi ja opintoja suoritetuksi. Olen myös oppinut kyseenalaistamaan omia negatiivisia tunteita ja kääntämään ne ylösalaisin. Jos on mukava toisille, kyllä se joskus tulee takaisinkin mutta jos ei mitään anna, on ihan ymmärrettävää, että jää vähän erakoksi. En ole uskaltanut oikein heittäytyä sosiaalisesti täällä Vaasassa ja nyt en oikein enää jaksa muuttaa suuntaa. Mutta jos otan vaikka tavoitteeksi olla joka päivä edes hieman sosiaalisempi kuin edellisenä päivänä.

Kesällä olen sitten jo tosi sosiaalinen!

Lepo

Huhhuh.

Viime viikon treenimäärä aiheutti sen, että lauantaina menin kehonhuoltotunnin ja baletin sijasta kampaajalle nuokkumaan, ja eilen nukuin puoli kahdesta lähtien koko päivän ja vielä yönkin putkeen.

Lauantaina illalla sentään katsottiin lopputyövideo porukalla, syötiin sushia ja juotiin vähän viiniä. Ja siivotakin piti sitä ennen.

Ihan mukava viikonloppu siis, hyvää seuraa, uudet hiukset, siisti koti ja levännyt kroppa.

Lopputyövideon näin itsekin kokonaisuudessaan vasta ensimmäisen kerran. Selvisin ilman traumoja! Ensi-iltahan oli jo lokakuussa. Esityksistäkin on siis jo yli puoli vuotta. Harjoitukset aloitimme jo kesäkuussa. 

Toki tekisin nyt monen asian toisin. Ammattitaitoon kuuluu kuitenkin seistä omien teostensa takana, vaikka kehittyykin koko ajan. Moni asia toimi esityksessä hienosti, muun muassa naamiokohtaukset ja kauhukohtaukset. Mukana oli myös yllättävän hienoja visuaalisia kuvia, joista olen ylpeä. Tästä on hyvä jatkaa, ja on jatkettuklin jo kohta vuosi jo eteenpäin. Tuon jälkeen tuntuu, että olen kehittynyt jo paljon sekä ohjaajana että näyttelijänä. 

Kesällä pitäisi kirjoittaa valmiiksi kirjallinen lopputyö, joka jollain tavalla käsittelee taiteellista osiota. Toivottavasti nyt muistan vielä prosessista jotakin siinä vaiheessa. Aihettakaan en ole vielä päättänyt. 

55-65 %

En tajua, mikä mua nyt vaivaa. Yleensä oon ollut iloinen omasta heittäytymiskyvystäni. Uskon, että se on monesti korvannut hitauden oppia koreografioita yms. ja muut mahdolliset puutteet. Nyt tuntuu, että olen antanut uudella kurssilla itsestäni ainoastaan jotain 50-64,5 prosenttia. Fyysisesti olen antanut ehkä enemmän ja kaikki kuntoharjotukset ja akrobatiajutut oon tehnyt ehkä 80 prosenttisesti ainakin. Mutta sitten nuo ilmaisullisemmat jutut. Joissakin tuntuu, että olen heittänyt melkein hanskat tiskiin jo lähtiessä. Ei niin, että olisin luovuttanut. Harjoituksen myötä olen aina kerännyt energiaa sen verran, että olen saanut tehtyä sen läpi kunnialla ja antamalla edes jotakin, joskus tehnyt ne jopa melko täysillä. Mutta jotenkin joistakin ilmaisullista harjoitteista on jäänyt nuiva ja valju olo. Olen myös ollut aina viimeisten joukossa tekemässä harjoitteita, en koskaan ensimmäisenä innokkaana.

Tietenkin sitä oppii koko ajan uutta, vaikkei niin heittäytyisikään täysillä. Paljon oppii myös muiden katsomisesta ja ylipäänsä siitä, että tekee asioita mukana, eikä luovuta. Mutta jotenkin tuntuu aika tyhmältä tehdä asioita puoliteholla nyt, kun opinnoista viedään viimeisiä, enkä ehkä koskaan enää saa mahdollisuutta opiskella tällaista ilmaiseksi ja näin täysipainoisesti.

Moni asia varmaan vaikuttaa tuohon, etten uskalla olla täysin oma itseni, antaa kaikkeani ja vetää täysillä joko syteen tai saveen. Koska sehän siinä on aina riskinä, jos vetää täysillä, että se meneekin päin helvettiä. Sitä riskiä en ole nyt jotenkin uskaltanut/jaksanut/halunnut/kehdannut ottaa. Ehkä se on ujous ja tämä "uusi" ryhmä, jonka kanssa en ole yli vuoteen työskennellyt. Ehkä se on ilmapiiri ryhmässä; jos muutkin hieman pidättelevät ja kyseenalaistavat itseään ja toisiaan ja tunnelma hiipii vaivihkaa minuunkin. Ehkä sen aiheuttavat tietyt sosiaaliset roolit ja klikit tässä ryhmässä. Ehkä se on uupunut olemus raskaan projektin ja kiertueen jälkeen. Ehkä se on se etten ole pitkään aikaan improvisoinut tällä tavoin. Ehkä se on ruotsin kieli, joka ei tule kovin soljuvasti. Ehkä se on joskus vain laiskuus ja halu päästä kotiin lepäämään ja syömään suklaata? Ehkä se on ajatus siitä, että "tein jo fyysiset jutut täysillä, vieläkö minun pitää jaksaa ilmaista jotakin"? Kaikki nämä yhdessä. Vaikka ryhmä vaikuttaisikin tekemiseeni, en voi syyttää himmailusta ja arkuudesta muuta kuin itseäni.

Hieman surullista, että viikko meni näin. Että se ujo Tiia on tullut jostain takaisin. Ympärilläni monet uskaltavat antaa kaikkensa, vaikka ovat paljon nuorempia. Toisaalta heillä on tuttu ja turvallinen ryhmä tukenaan. Ehkä tämä on se, mihin juuri nyt, näillä voimavaroilla, tässä ryhmässä, näissä olosuhteissa pystyin. Vai onko? Toisaalta olen iloinen sentään siitä, etten ole luovuttanut kokonaan, olen tehnyt harjoitteet loppuun asti, vaikka olisin ollut ihan saatanan väsynyt ja ollut aika kärsivällinen itseäni kohtaan verrattuna moniin edellisiin kursseihin. Olen myös vihdoin oivaltanut, etteivät muutkaan opi koreografioita tai asioita "naps vaan", vaan tekevät hekin kovasti ajatustyötä niiden kanssa. Muutkin turhautuvat, muutkin kiukustuvat, muutkin väsyvät tai inhoavat joskus itseään. Se on luonnollista, eikä silloin pidä lähteä pois vaan jatkaa vaan.

Ehkä voisin ensi viikolla vaatia itseltäni hieman enemmän heittäytymistä, itseni täydellisen nolaamisenikin uhalla. Koska jos antaa 50 prosenttia, tulos voi olla maksimissaan sitä. Jos antaa sata prosenttia, tulos voi olla mitä vain sen yli tai ali. Mutta jos ei satsaa kunnolla, ei saakaan mitään ja se näkyy tuloksessa. Se, että tuottaa koko ajan priimaa kamaa tai väkisin yliyrittää, ei ole se pointti vaan se, että ei himmaile laiskuudesta tai siksi että pelkää jotain pahaa tapahtuvan, vaan antaa rennosti mennä.

Koska aika kuluu, vuodet kuluvat nopeasti, kurssit loppuvat, opinnot loppuvat, minä vanhenen. Jos himmailen nyt, uutta tilaisuutta ei ehkä koskaan tule. Jos en himmaile, vaan heittäydyn täysillä, saatan olla ensi viikonloppuna melko väsynyt ja jonain päivänä ehkä vähän nolona mutta ainakin otin kurssista kaiken irti. Saattaa myös olla, että täysi heittäytyminen aiheuttaa hyviä "tuloksia" ja sitä myöten kateutta, mutta sekin riski on otettava. Jos kaikki heittäytyvät täysillä ja tuottavat "hyviä tuloksia", kateus ehkä silloin vähenee koko ryhmästä. Miksen voisi vanhempana olla myös ikäänkuin hyvänä esimerkkinä siitä, ettei heittäytyminen tapa ja että nolostuminen ja kursailu on turhaa.

Ehkä siis uskallan ensi viikolla enemmän.

Tanssitreenaus, loppukevät 2015

VK 12

Maanantai 16.3.
fyysinen teatteri 6 h
pilates 60 min.
baletti 60 min.

Tiistai 17.3.
fyysinen teatteri 6 h
nykytanssi 60 min.

Keskiviikko 18.3.
fyysinen teatteri 4,5 h

Torstai 19.3.
fyysinen teatteri 4,5 h

Perjantai 20.3. 
fyysinen teatteri 6 h


VK 13

Maanantai 23.3.
fyysinen teatteri 6 h

Tiistai 24.3.
fyysinen teatteri 6h

Keskiviikko 25.3.
fyysinen teatteri 3h

Perjantai 27.3.
fyysinen teatteri 3h

Lauantai 28.3.
kehonhuolto 45 min.
baletti 30 min.
venyttely 30 min.


VK 14

Maanantai 30.3.
voimistelu 90 min.
fyysinen teatteri  3h
pilates 60 min.
venyttely 60 min.

Tiistai 31.3.
fyysinen teatteri 120 min.
musikaalitanssiproggis 120 min.
nykytanssi 60 min.

Keskiviikko 1.4.
musikaalitanssiproggis 3h

Torstai 2.4.
musikaalitanssiproggis 3 h

Perjantai 3.4.
juoksulenkki 60 min.

Pääsiäinen 4.-5.4.
kävelylenkki 90 min.


VK 15

Tiistai 7.4. 
musikaalitanssiproggis 3h
venyttely 45 min.
nykytanssi 60 min.

Keskiviikko 8.4. 
musikaalitanssiproggis 3 h

Torstai 9.4.
musikaalitanssiproggis 3h

Perjantai 10.4.
musikaalitanssiproggis 3h

Lauantai 11.4.
baletti 60 min.


VK 16

tiistai 14.4. 
musikaalitanssiproggis 3h
nykytanssi 60 min.

keskiviikko 15.4.
juoksulenkki 60 min.

torstai 15.4.
musikaalitanssiproggis 3h

lauantai 16.4.
pilates 60 min.
akrobatia 60 min.

sunnuntai 17.4.
jooga 60 min.


VK 17

maanantai 18.4.
pilates 60 min.
syvävenyttely 60 min.

tiistai 19.4.
nykytanssi 60 min.
juoksulenkki 60 min.

torstai 21.4. 
voimistelu ja lihaskunto 60 min.
lämpät ja musikaalitanssiesitys!

Mikä fyysinen teatteri?

Fyysinen teatteri on, noh hyvin fyysistä! Olemme tehneet vaikka mitä, muun muassa erilaisia vatsalihaskoreografioita ja kroppa on täysin jumissa ja reidet tulessa ja makaronia. Päivät ovat täynnä treeniä kuusi tuntia putkeen. Ei tietenkään pelkkää lihastreeniä vaan mukana on aina joitain koreografisia elementtejä, viewpointteja, taistelulajeja, keppikoreografioita, hahmojen hakemista ja kaikkea mitä fyysinen teatteri nyt voikaan olla.

Kurssi ei tosiaan ole pelkkää mimiikkaa (kuten minulle oli kerrottu) vaan enemmänkin sisältää laajan skaalan kaikkea mahdollista keholliseen ilmaisuun liittyvää. Aamut ovat alkaneet sillä, että juoksemme salia ympäri puolisen tuntia ja siinä saamme erilaisia lisätehtäviä, sitten akrobatiaa, kärrynpyöriä, päälläseisontaa, breikkiasentoja. Ja lisäksi erilaisia koreografisia harjoitteita. Yhtään ei olla oltu paikallaan paitsi silloin, kun katsotaan toisten koreografioita.

Maanantaina olin lisäksi illalla pilateksessa ja baletissa ja eilen nykytanssissa, joten tällä viikolla on tullut treeniä jo kuutisentoista tuntia.

Tosi opettavainen kurssi. Eilen olin aika väsynyt ja tein mielestäni yhden melko paskan koreografian, joka sitten vielä piti opettaa toiselle. Muutenkin voimat meinasivat loppua kesken iltapäivän. Mutta se oli nyt sellainen päivä ja opin silti tosi paljon. Aina ei voi tuottaa täydellistä jälkeä. Ja koreografia oli vielä sellaisen oman kehonosan tutkimista, joka on jotenkin vieras, joten siksikin ajattelin, että tärkeämpi siinä oli oma kokemus kuin se, miltä se näyttää. Nyt huomaan, että se kiertueen jälkeinen hiihtoloma olisi tullut tarpeeseen! Muut kiertuekurssikaverit ovat nyt lomalla mutta minä vaan jatkoin toisen kurssin kanssa joka taas on juuri palannut lomalta.

Tänään aloitamme päivän kahden tunnin akrobatialla. Huh. Taidan olla lauantaina melko väsy! Mutta jotenkin tällainen fyysinen rääkki oli juuri se, mitä nyt kaipasin tai mitä ylipäänsä haluan tehdä! Ja oppia, oppia, oppia!

Kirjoittelen vielä joku päivä lisää siitä, mikä kurssilla minua on erityisesti innostanut. Mutta nyt sinne akrobatiaan.

Uusi alku

Kiertue ohi, neljä vapaapäivää takana, kevät ja uusi kurssi alkamassa! Vähän kuin olisi ollut pieni sprotlov. Pesin eilen melkein kaikki ikkunat, kävin lenkillä ja pesin pyykkiä. Enää 11 viikkoa koulua jäljellä tässä kaupungissa ja sitten on muutto takaisin Helsinkiin. Tavoitteena olisi ennen muuttoa heittää puolet vaatteista kirpputorille.

















Meillä alkaa tänään kolme viikkoa kestävä mimiikan kurssi ja vähän jännittää. Uusi opettaja, uusi ryhmä, uusi tekniikka. En ole aiemmin ollut kovin hyvä mimiikassa (olemme opiskelleet sitä hieman tanssikurssin yhteydessä). Olen aika hidas oppimaan senkaltaista "eriytettyä" liikemateriaalia mutta ihan jännää!

Ehkä vähän ahdistaa, että tämänkin kurssin päätteeksi on esitys. Tykkään kyllä esiintymisestä, mutta joskus sitä toivoisi, ettei aina jokaisen pikkukurssin jälkeen tarvitsisi olla jotain valmista näytettävää. Meidän koulussa on kuitenkin aina demo joka kurssin jälkeen. Siihen meitä opetetaan;  ettei ottaisi paineita keskeneräisen näyttämisestä muille. Se onkin usein vaikeinta oppimisessa, oman keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden myöntäminen.

Jos ei uskalla olla keskeneräinen muiden silmien edessä, on luovan teatterin tekeminen, sekä ohjaaminen että näytteleminen mahdotonta. Ja siksihän sitä opiskellaan, koska ei vielä olla valmiita!

Ah, baletti!

Enpä olisi viisi vuotta sitten uskonut, että baletista tulee lempiharrastukseni! Oon aina ollut enemmän sellanen nykärityttö tai ehkä vielä enemmän joku jäykkä ja vahva bodarityyppi, jolla on ollut isot lihakset, leveät hartiat, kilpikonnaryhti ja poikamainen olemus. Myöhemmin olen huomannut, ettei balettitunnilla lenkkeilijän reisimuskeleista ole kauheasti hyötyä, paitsi ehkä joissain hypyissä.

Ensimmäisellä balettitunnilla muutama vuosi sitten tunsin kieltämättä itseni naurettavaksi ja oli todella vaikea suhtautua liikkeisiin tosissaan. Nyt kun tyyli on tullut tutuksi, on vaikea muistella, miksi hyvä ryhti ja linjaukset muka tuntuivat niin noloilta! Vieläkin joudun muistuttamaan itseäni vähän väliä pitkistä kyljistä ja isommasta aukikierrosta, eikä jalka nouse vielä kovinkaan ylös "grand battementeissa", mutta ainakaan kroppa ei heilu jalan heitossa enää ja ryhti on parantunut huimasti teinivuosista. Voimaa ja venyttelyä tietenkin pitäisi treenata paljon. Baletissa tarvitaan paljon kaikkia omituisia lihaksia, mitä ei muuten normaalielämässä tarvitse.

Tavallaan se on aika hauskaakin, kun on muuten tyyliltään ja olemukseltaa vähän poikamainen ja sitten yhtäkkiä on timmeissä vaatteissa lettinuttura päässä jossain balettitunnilla ja esittää joutsenta. Toisaalta aikuisena tällaiset tyylilliset luokittelut alkavat olla melko turhia... poikamainen, tyttömäinen, riippuu päivästä! Ja saahan ballerinakin olla androgyyni!

Baletin treenaamista on nyt ikävällä tavalla häirinnyt vuosia sitten akrobatiatunnilla "rusahtanut" ja sittemmin taas kovasti kipeytynyt isovarvas. Yksi kollega oli sitä mieltä, että pitäisi mennä kiireesti lääkärille selvittämään, onko siellä nivelrikko tai luuvika. Relevé tuntuu hyvin epämiellyttävältä ja lenkkeillessä varvas turpoaa tunnottomaksi. Kokemukseni lääkärillä käynneistä ovat vaan niin yhtä tyhjän kanssa. Silloin kun varvas alunperin rusahti (vuonna 2005 puolivolttia tehdessä rojahdin koko painollani alas varpaan päälle), en saanut asiaan mitään hoitoa, koska röntgenissä ei näkynyt mitään. Sen jälkeen varvas on ollut omillaan ja aina toisinaan kipeytyy ja puutuu. Nyt on kyllä pakko vaatia jokin selvitys tuosta, mikä siinä on. Pitkään jatkunut kipu, luuvika tai nivelvaurio ei kai ole mikään leikin asia?

Kylläpä auringosta saa ihan hitosti energiaa! Olen hoitanut jo tänään monta asiaa, muun muassa suunnitellut syksyn opintoja Helsingissä ja pessyt ikkunoita.

Erityisesti tämä liike tuottaa tuskaa kipeän varpaan kanssa.

Seilin saaren Alma

Kuten edellisestä treenipäiväkirjasta näkyy hyvin alkanut "tanssikevät" on mennyt lopulta aikalailla päin persettä. Mutta siihen on taas se sama syy. Teatterityö. Se vie hitosti aikaa ja energiaa. Ehkä nyt olisi aika ryhdistäytyä liikunnankin suhteen. Roudausta on kyllä tullut joka aamulle. Täytyy kyllä sanoa, että tällainen TIU-esityksen tekeminen on lopulta arvoasteikollani aika paljon korkeammalla kuin jokin oman akillesjänteen venyttäminen. Silti kaipaan nyt taas vaihteeksi vähän enemmän tanssia tähän elämään. 

Tämä on ehkä myös se syy, miksi aikoinaan valitsin tanssin sijasta teatterin. Teatterin keinoin on jotenkin niin paljon helpompi paneutua tärkeisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin. Jo pelkän hyvän tanssitaidon saavuttaminen vie todella paljon aikaa ja vaatii kärsivällistä vuosia kestävää "hinkuttamista peilin edessä" (kuten yksi ammattitanssijaystäväni luonnehti), ettei siinä paljoa muuta ehdi. Teatteri huutaa sisältöä ja katsetta ulospäin, perehtymistä asioihin. Tanssi pyörii niin paljon oman kropan ja peilin ja hengityksen ympärillä, joten esitykset usein kertovatkin jostain lihaksen toiminnasta tai siitä, kuinka "pitää pysähtyä hengittämään". Jos tanssiesitys yrittää kertoa filosofisesti jostain tärkeästä aiheesta,  se on usein melko käsitteellisellä tasolla ja vaikeasti katsojan ymmärrettävissä. Ei se tietenkään mahdotonta ole; myös tanssiesitys voi mennä syvälle tunteisiin. Myöskin teatteriesityksessämme meillä oli monia koreografioita ja fyysiset ja abstrahoidut kohtaukset tuovat usein teatteriesitykseen särmää ja kiinnostavuutta. Silti väitän, että minusta ei ehkä olisi ollut ammattitanssijaksi, se tuntuu minun näkökulmastani joskus liian tekniseltä, ruumiilliselta, pinnalliselta ja oman kropan ympärillä pyörivältä lajilta. Mieluusti kuitenkin keskityn tanssiin periodeissa. 

Seilin tohtori

Ollaan oltu pari viikkoa tiiviillä TIU-teatterikiertueella (eli teater i undervisning) yläasteen kouluissa ja kuutisentoista esitystä takana. Kiersimme Kristiinankaupungissa, Laihialla, Vähäkyrössä ja Isokyrössä. Pari esitystä oli myös Vaasassa. Olemme esittäneet TIU-program -esitystä kasiluokkalaisille ja pohtineet heidän kanssaan vakavia kysymyksiä koskien esimerkiksi vuonna 1935 Suomessa laadittua sterilointilakia, mielisairaalahoitoa, pikkurikollisuutta, rikollisten kohtelua, köyhyyden periytymistä ja vaikka mitä. Olemme yrittäneet herättää oppilaissa omaa ajattelua olematta itse liian mustavalkoisia tyyliin "paha lääkäri", "viaton potilas". Toisaalta olemme halunneet näyttää, kuinka rankka elämä saattoi olla päähän potkitulla nuorella ja köyhällä naimattomalla naisella vielä 1900-luvun alussa. Toisaalta olemme halunneet myös valottaa sen ajan yhteiskunnan oloja ja näyttää, että asiat eivät aina ole mustavalkoisia. Esimerkiksi steriloimislaki ei ole pelkästään "ilkeydestä" laadittu, vaan sen takana on monia yhteiskunnallisia "järkisyitä". Toisaalta olemme nyt myös nähneet, mihin rodunjalostusideologia voi pahimmillaan johtaa. Esimerkiksi Ruotsissa pakkosteriloitiin yli 60 000 naista 30-60 -luvuilla ja suomessakin yli 7000. Natsismiinhan se lopulta johti.

Juuso pyysi tanssiin

Nykyisin ei sentään joudu mielisairaalaan suljetuksi varastettuaan lyijykyniä ja muutamia satasia, emmekä enää näe laitoksissa 30-40 -kiloisia naisia. Naisilla on nykyisin myös äänioikeus ja oikeus omaan omaisuuteen, politikoimiseen, työpaikkaan ja oikeus kieltäytyä ei-toivotusta naimakaupasta, toisin kuin esimerkiksi 200 vuotta sitten. (Onneksi oli Minna Canth ja muut feministiaktivistit).

Ehkä itselläni on ollut pohjimmaisena ajatuksena taustalla, että yhteiskunnan täytyy tukea vähempiosaisia parhaalla mahdollisella tavalla, koska köyhyys ei todellakana ole geeneissä, kaikki ihmiset ovat saman arvoisia ja mitä suurempi määrä huono-osaisuutta yhteiskunnassa on, sitä enemmän on myös rikollisuutta ja sitä arvaamattomammin ihmiset toimivat.

Missä määrin yhteiskunnan kuuluu ja missä määri yhteiskunta voi puuttua yksilön asiohin.... Siinä on vaikea kysymys. Onhan meillä edelleen vankiloita. Yksi arvojanakysymyksemme olikin, "Tuleeko yksilöstä parempi ja yhteiskuntakelpoisempi ihminen vankilassaolon jälkeen?" Onko se vain rangaistus, vai onko vankilassaolosta jotain hyötyä yksilölle ja yhteiskunnalle? Ja mitä väkivaltarikollisille pitäisi tehdä? Pitäisikö perinnöllisesti sairas tai yhteiskunnan tuilla elävä nainen steriloida? Tällaisia kysymyksiä pohdimme ja yllättävän fiksuja ajatuksia nousi pintaan kasiluokkalaisten keskuudessa. Pohdimme myös millainen on täydellinen ihminen kenenkin mielestä ja sitä, milloin kukin on kokenut tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi.

Eilinen meni melkenpä nukkumiseen. Ilmeisesti kiertue oli henkisesti rankempi kuin se sillä hetkellä tuntuikaan. Olemme saaneet erittäin kiittävää palautetta opettajilta ja yksi rehtori laittoi palautetta, että oppilaat olisivat halunneet nähdä esityksen jopa uudestaan. Myös lisäkeikkapyyntöjä on tullut ja yksi opettaja sanoi, että "esitys oli paljon parempi kuin monien ammattiteattereiden näytökset". (Tämä ei erityisesti yllätä.) Olemme kiertäneet kouluissa ilmaiseksi koska projekti kuului opintoihimme, joten toivottavasti lisäkeikkoja ei satele ihan äärettömästi. Ei tällaista rumbaa ilmaiseksi ihan kauhean kauaa jaksa. Syömme sitäpaitsi ammattilaisten leipää kiertelemällä esiintymässä ilmaiseksi.

Mistä siis oli kyse? Aloitimme tammikuussa neljän hengen porukalla suunnitella täysin devising-henkistä esitystä Seilin saaren mielisairaalaan vuonna 1929 joutuneesta nuoresta naisesta. Aihe valikoitui moninaisten keskustelujen kautta. Muita historiallisesti pohdituttavia aiheita olivat muun muassa Suomen sisällissota ja siirtolaisuus eli maastamuutto Suomesta 1900-luvun alkupuolella. 

Kuva harjoituksista omalta koululta. 

Suljetun naismielisairaalan historia kiinnosti meitä ja Jutta Ahlbeckin väitöskirjasta http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/4156/TMP.objres.13.pdf?sequence=2  paljon hyvää materiaalia esityksen pohjalle. Kerromme esityksessä Alman tarinan, joka joutui raiskatuksi 14-vuotiaana, ajautui "huonoille teille" eli pikkurikolliseksi ja käytti myös alkoholia, tuomittiin 19-vuotiaana, koska hän oli varastanut yhdeksän lyijykynää ja kolmesataa markkaa. Lopulta Alma joutui jatkotutkimuksiin Niuvaniemen mielisairaalaan, sieltä Lapinlahteen ja sieltä Pitkäniemeen, ja hänet diagnosoitiin psykopaatiksi (tuolloin psykopaatti-diagnoosin saivat kaikki "tunne-elämältään liian herkät" yms. eli täysin päinvastainen diagnoosi kuin nykyisin.) Muita  luonnehdintoja tästä naisesta olivat muun muassa "seksuaalisesti vapaamielinen", "yhteiskunnan loiseläjä" tai "degeneroitunut ihmisaines". Lopulta Alma lähetettiin Seilin saarelle naismielisairaalaan, jossa hänen katsottiin olevan loppuelämänsä. Alman vanhemmat eivät kuitenkaan halunneet alistua tähän ja yrittivät saada tyttärensä pois Seilistä. Ehdoksi Lääkintöhallitus asetti Alman pakkosteriloinnin, jottei Alma voisi vapaana ollessaan jatkaa "degeneroitunutta" sukua. 

Kasiluokkalaisetn näkemyksiä "täydellisestä ihmisestä".

Täydellinen ihminen voi oppilaiden mielestä olla mies tai nainen.

Tarina perustuu tositapahtumiin mutta dramatisoimme "juonta" hieman uusiksi ja kirkastimme teemaa. Voisin kirjoittaa noista teemoista pidemmänkin kirjoituksen, sillä ainakin omalta osaltani aihe todella kosketti ja avarsi silmiäni pohtimaan kuinka yksilön ja yhteiskunnan suhde on sadassa vuodessa muuttunut. 1900-luvun alkupuolella katsottiin, että mielisairaudet periytyvät ja myös köyhyyden katsottiin olevan ikäänkuin sairaus, joka periytyy. Monet asiat ovat muuttuneet tuosta; emme enää sulje pikkurikollisia tai naimattomia ja köyhiä nuoria naisia vankiloita muistuttaviin mielisairaaloihin mutta edelleen usein katsomme, että köyhät ovat itse syypäitä huono-osaisuuteensa ja mieluummin rankaisemme heitä tai unohdamme oman onnensa nojaan kuin yritämme auttaa. 

Tuli luettua esitystä tehdessä myös Petteri Pietikäisen Hulluuden historia (2013). Monia asia on paremmin, moni asia on muuttunut mutta ei aina välttämättä parempaan suuntaan. Esimerkiksi hulluuden historiassa on monia mustia kohtia ja mielisairaiden diagnosointi ja hoito oli täysin lapsen kengissä vielä 1900-luvun alkupuolella. Seilissä potilaat eivät saaneet mitään hoitoa työterapian lisäksi, koska heidän katsotiin asuvan Seilissä koko loppuelämänsä. Toisaalta mitä enemmän hoitomuotoja yritettiin kehittää, sitä kauhistuttavampia keksintöjä tultiin kokeilleeksi (lobotomia, malariahoidot yms.). Nykyisinkin psykiatrinen hoito on lähinnä erilaisten kemikaalien ja hormonien testaamista ja kokeilemista "josko tämä vaikka auttaisi". Toki on myös psyykelääkkeitä jotka auttavat mutta harvoja, jotka auttaisivat muuta kuin sairauden oireisiin. Mitään parantavia lääkkeitä ei edelleenkään ole keksitty. (Usein keskustelu, ystävät, ymmärtäminen ja yhteisöön hyväksyminen ovat pidemmän päälle parempia lääkkeitä kuin suljetulla osastolla eläminen ja lääkkeiden syönti sairauden oireiden poistamiseksi. Toisaalta taas oireiden poistuminen voi esimerkiksi auttaa ihmistä sopeutumaan yhteisöön.) On myös tutkittu asia, että suljetulla osastolla eläneet ja lääkkeitä syöneet skitsofrenikot pärjäsivät loppuelämänsä paljon huonommin kuin lääkkeitä syömättömät. Ne, jotka eivät olleet syöneet lääkkeitä, olivat myöhemmin löytäneet puolison ja työpaikan. (Hulluuden historia, Pietikäinen.) 

Erittäin opettavainen ja hieno kokemus. Oma historian tietämykseni lisääntyi, sain uutta ajateltavaa, ehkä annoimme jotain ajateltavaa opettajille ja oppilaille, saimme hyvää esiintymiskokemusta ja kiertueteatterikokemusta ja opimme myös paljon devisingmetodista. Edelleen oln sitä mieltä, että teatteriesitystä tehdessä ohjaaja on hyvä hyvä olla olemassa, mutta syntyihän se esitys ryhmätyönäkin, joskin vähän hitaammin.

Nyt lähden balettitunnille!