Nuorten teatterin tekijöiden parissa elää sellainen myytti, että esityksiä pitäisi tehdä siitä löhtökohdasta, että "haluaa sanoa jotain tärkeää". "Minulla on oltava jotain sanottavaa, ja kun minulla on jotain tärkeää sanottavaa, minulla on lupa alkaa tehdä aiheesta esitystä." Näyttelijät hokevat sitä, kuinka tarve näytellä tulee siitä, kuinka "olen jonkun isomman sanoman välikätenä siinä, välitän jotain ihmisyyden olemusta toisille ihmisille" tai "tutkin maailmaa ja olen sen tulkkina".
Epäpyhinä, turhina, harrastajamaisina tai narsistisina tai mikä pahinta terapeuttisina motiiveina tehdä teatteria nähdään sellaiset syyt (jotka voin itse lähes kaikki allekirjoittaa) kuin esimerkiksi löytää uusia tuttavuuksia, viettää mielekkäästi aikaa, etsiä itseään, tulla paremmaksi ihmiseksi, oppia sosiaalikseksi, oppia ilmaisemaan itseään, oppia olemaan esillä, olla mukana porukassa, saada hyvä syy tehdä ylipäänsä jotain ja mennä eteenpäin elämässä, saada syy tutkia asioita. Kyllä, haluan usein myös sanoa jotakin, tutkia jotakin, mutta mukana on aina myös näitä "pinnallisia ja lapsellisia" syitä.
Yksi epäpyhä syy alkaa tehdä esitystä on minulle "tarve olla keskellä prosessia". Prosessi on tavallaan kuin huume, joka vie mukanaan, antaa elämälle mielekkyyden ja syyn lukea, tutkia ja innostua asioista. Ohjausprosessi pistää minut työskentelemään ihmisten kanssa ja tekee minusta luontevasti sosiaalisemman. Ihmisten mukanaolo lisää motivaatiota ja panostamista, se pistää skarppaamaan ja työskentelemään kovasti, mikä taas palkitsee ja auttaa nauttimaan elämästä ja myös vapaahetkistä. Silti usein, jos joku kysyy, miksi teet tätä esitystä, vastaan: "Halusin tutkia kauhua lavalla" tai "halusin selvittää, mistä pelko syntyy" tai muuta vastaavaa. Nämä molemmat ovat totta, mutta ehkä syvempi syy on se, että halusin heittäytyä prosessiin kivojen ihmisten kanssa, halusin innostua ja halusin syyn elää. Mutta eihän sillä tavoin voi työskentelyään perustella. Pitää olla jokin pätevämpi syy.
Ehkä kuitenkin tärkein juttu minulle nykyisin on tämä:
Ehkä kuitenkin tärkein juttu minulle nykyisin on tämä:
"....se taianomaisen maailman luominen. Maailma, jota ei ollut olemassa, syntyy eläväksi.
Sitä jaksaa aina pohtia maailmaa, tehdä töitä pari vuotta sen eteen, että uusi ehjä maailma taas syntyy. Siksi, että se kokemus kiehtoo. Se ei ole yksi hetki vaan
hitaasti hahmottuva kuva. Siinä on jotain ihmeenomaista tai pyhää." (Juha Jokela)
Taiteen tekemiseen on hyvin monia syitä ja joskus motiivejaan on hyvä itsekin pohtia. Ainoa mikä on varmaa on se, että rahan vuoksi tätä ei tehdä.
Nuorempana olen usein epäillyt soveltuvuuttani koko alalle, koska motiivini ovat olleet vääriä. Aluksi aloin tehdä teatteria uteliaisuudesta ja koska halusin päästä sosiaalisista peloistani. Myöhemmin halusin tehdä teatteria koska se oli kivaa tai koska halusin olla siinä hyvä. Halusin olla hyvä esiintyjä ja hyvä ohjaaja, pätevä. Sekin tuntui väärältä syyltä, narsistiselta. Kunnianhimohan on narsismia? Koulussa joskus puhuttiin siitä, kuinka "kunnianhimo ja ego tulevat helposti luovuuden tielle". Tämä on varmasti totta, mikäli maineen tavoitteleminen menee kaiken edelle, mutta jossain määrinhän ihmisen pitää olla motivoitunut ja ahkera, että hänen ylipäänsä tulee opittua ja tehtyä jotakin. Ajattelin, että mikäli molemmat motiivit, halu olla hyvä tai halu pitää hauskaa ovat vääriä ja liian egoistisia, minun tulisi siis vaihtaa alaa. Ajattelin, että kaikilla muilla "oikeilla" teatterin tekijöillä on jotkut paljon jalommat motiivit. Tähän saumaan ei ainakaan auttanut Grotowskin "Kohti köyhää teatteria" -kirjan lukeminen. Grotowski tunnetaan hyvin pedanttina teatteriguruna, joka vaati oppilailtaan armotonta antautumista.
Nuorempana olen usein epäillyt soveltuvuuttani koko alalle, koska motiivini ovat olleet vääriä. Aluksi aloin tehdä teatteria uteliaisuudesta ja koska halusin päästä sosiaalisista peloistani. Myöhemmin halusin tehdä teatteria koska se oli kivaa tai koska halusin olla siinä hyvä. Halusin olla hyvä esiintyjä ja hyvä ohjaaja, pätevä. Sekin tuntui väärältä syyltä, narsistiselta. Kunnianhimohan on narsismia? Koulussa joskus puhuttiin siitä, kuinka "kunnianhimo ja ego tulevat helposti luovuuden tielle". Tämä on varmasti totta, mikäli maineen tavoitteleminen menee kaiken edelle, mutta jossain määrinhän ihmisen pitää olla motivoitunut ja ahkera, että hänen ylipäänsä tulee opittua ja tehtyä jotakin. Ajattelin, että mikäli molemmat motiivit, halu olla hyvä tai halu pitää hauskaa ovat vääriä ja liian egoistisia, minun tulisi siis vaihtaa alaa. Ajattelin, että kaikilla muilla "oikeilla" teatterin tekijöillä on jotkut paljon jalommat motiivit. Tähän saumaan ei ainakaan auttanut Grotowskin "Kohti köyhää teatteria" -kirjan lukeminen. Grotowski tunnetaan hyvin pedanttina teatteriguruna, joka vaati oppilailtaan armotonta antautumista.
Enää en jaksa miettiä, olenko jotenkin täysin vääränlainen ihminen syventymään teatterin tekemiseen. Elämä on liian lyhyt sen välttelemiseen, mistä pitää ja mistä nauttii ja missä on kehityskelpoinen. Elämä on liian lyhyt omien motiiviensa ylianalysoimiseen ja itsensä leimaamiseen egoistiksi vain sillä perusteella, että on muka olemassa jotain pyhempää ja jalompaa. Mitä väliä lopulta oikeastaan on sillä, mistä motivaatio kumpuaa, kunhan se kumpuaa. Vaihtoehto olisi olla masentunut ja tekemättä mitään tai olla kuollut.
Soveltavan draaman tekemisen syyt ovat minulla ehkä vähän eri kuin "puhtaasti" taiteellisen teatterin tekemisen, mutta niistä sitten erikseen.
Soveltavan draaman tekemisen syyt ovat minulla ehkä vähän eri kuin "puhtaasti" taiteellisen teatterin tekemisen, mutta niistä sitten erikseen.
"Ihmistä ajaa koko ajan eteenpäin jokin voima, toteutumisen pakko. Toteutumattomuus on teatterin traagisia peruskertomuksia. Toteutuminen on jotakin alkukantaista. Se on halua kukkia. Taiteen tavoittelu on toteutumisen pakkoa, samoin kutsumustyö.
Ihminen on aloitteellinen. Heti kun ihminen tulee maailmaan, hän pyrkii aloitteisiin. Hän tulee tietoiseksi ominaisuuksistaan ja pyrkii etsimään niiden varassa rajojaan. Minua miellyttää ajatus, että pelkkä maailmassa olo on syy toimia." (Kaisa Korhonen)
