Naamioiden kanssa

Viime viikon maanantaina harjoiteltiin tunteiden viemistä kehoon. Aluksi kirjasimme ylös, mitä kullakin tulee mieleen yhdeksästä eri "perustunteesta". Sitten kokeilimme ilman naamioita kehollistaa noita ajatuksia jonka jälkeen otimme naamiot mukaan.





Olen aikaisemminkin parilla kurssilla opiskellut tunteiden kehollistamista ja sitä "miten tunteet liikkuvat tilassa". Nuo asiat ovat hyvin konkreettisia, universaalejakin ja antavat työkaluja myös realistisempaan, pienimuotoisempaan näyttelemiseen. Ylipäänsä tällainen fyysinen ja tekninen näyttelijäntyö tuntuu ainakin minusta paremmalta kuin sellainen omiutuinen ja vanhentunut käsitys siitä, että näyttelijän pitäisi jotenkin "itse tuntea" asioita lavalla. En tosin edes ajatellut, että kukaan kokee näyttelijäntyötä nykypäivänä jollain lailla "tunteiluna" kunnes yksi poika totesi harjoituksen tehtyään, "eihän tämä nyt vielä alkanut itsestä miltään tuntua, mutta ehkä sitten myöhemmin tuntuisi oikeasti joltain".




Miksi näyttelijän pitäisi tuntea jotain tiettyä oikeaa tunnetta lavalla? Varsinkaan jos se ei näy mihinkään? Pääasiahan on se, että jotakin näkyy ja että katsoja tuntee ja saa katsomastaan jotakin. Esimerkiksi yksi nainen heijasi itseään eestaas kyyryssä lattialla. Hän tekin jutun hyvin teknisesti. Ei minua kiinnosta, mitä naisen päässä liikkui, enkä voi sitä edes koskaan tietää. Silti tuon naisen heijaava vartalo sai suuria tunteita aikaan minussa katsojana. Esiintyminen on tekniikkaa. Toki se on myös esiintymisen iloa ja halua kertoa asioita, aktiivista tekemistä ja paneutumista, mutta ei se näyttelijälle ole mitään omiin tunteisiin vaipumista. Harjoituksissa toki voi käydä tunteita läpi ja tunnustella vaikka mitä asioita, mutta tunteiden toistaminen ilta illan jälkeen samassa muodossa on mahdotonta tai ainakin hyvin hyvin raskasta ja vie keskittymisen väärään suuntaan. Siksi pitää olla tekniikka.

No, tämä "tunteilun" metodi oli tietenkin aikanaan vastareaktio oman aikansa pömpöösille kaavamaiselle teatraalisuudelle ja sai pian vastineeksi fyysten tekojen metodin, jossa ei pyritä toistamaan tunnetta, vaan löytämään luonnollista ilmaisua ja impulsseja ja yhteyttä ruumiin ja mielen välillä.

Sunnuntai

Tabu ja Tavallisuuden aave

Olen viimeisen kahden viikon sisällä nähnyt kaksi oikein inspiroivaa, kaunista, kiinnostavaa, jopa puhdistavaa esitystä. Tämä ei ollut tietty yllätys silloin kun lippujani ostin, koska etupäässä ostan teatterilippuja vain sellaisiin esityksiin, joiden tiedän jo etukäteen olevan kiinnostavia ja antavan jotakin uutta. Toinen oli Saara Turusen ohjaama Tavallisuuden aave ja toinen Kristian Smedsin ohjaama Tabu. 

Tabu oli upea. Vähän kuin visuaalinen matka, konsertti tai jokin uskonnollinen, kokonaisvaltainen messu. Hienoa oli myös se, että Kansallisteatterin isolla näyttämöllä voi vihdoinkin nähdä teatteria, jossa ei puhuta. Puhe on ylipäänsä teatterissa aivan ylikorostettua. Olisiko vihdoin aika myöntää, että muullakin tavalla voi lavalla asioita ilmaista ja vielä Teatteri-käsitteen alla! Tätä asiaa käsittelin myös lopputyössäni. Uskomatonta miten paljon sana teatteri-sisältää konnotaatioita ja lähes 2000 tuhatta vuotta vanhoja (Aristoteleen aikaisia) sääntöjä (juoni, tarina, draaman kaari jne.).

Eipä puhuttu paljoa myöskään Saara Turusen esityksessä, vaan sekin perustui kuville, hetkille ja teatterin muotoon puetuille ajatuksille. Tykkään. Tosin Turusen ohjauksessa häiritsi hieman se, että musiikki jyräsi ihan läpi koko esityksen ja sitä oli jotenkin liikaa. Myös lähes kaikki kappaleet olivat hyvin paljon muissakin teatteriesityksissä käytettyjä. (Itsekin olen käyttänyt noista ainakin kolmea biisiä omissa jutuissani opiskeluaikoina ja sitä toivoo, että joku joskus löytäisi tai tekisi jotain uutta, eikä aina soittaisi Erik Satien Gnossiennea.) Ovista kävelyä oli myös todella paljon ja vähän turhaa ilmaa ja toisaalta alleviivausta joissakin kohdissa. Mutta tykkäsin silti kokonaisuudesta ja tyylilajista ja etenkin terävistä ja kriittisistä argumenteista eli sisällöstä. Olin lukenut Turusen Rakkauden hirviön ennen esitystä, ja esityksessä oli paljon samaa. Siksi ehkä välillä jotkut kohtaukset tuntuivat liiankin tutuilta ja ajattelin, että "mennään nyt jo eteenpäin!"

Kyllä tämän tyyppisiä kuviin perustuvia esityksiä olen nähnyt jo pienemmillä lavoilla (ja tehnyt myös itse), mutta ihanaa, että isommat ammattiteatteritkin uskaltavat vihdoin ottaa "riskejä". Tuntuu, että itsekin vihdoin, lopultakin vapauduin jostakin kirjoittamattomasta säännöstä ja paineesta tehdä juonellista puheteatteria ja se tuntuu hienolta.

Olen ollut hyvin skeptinen Kristian Smedsin hypetyksen suhteen, enkä ole edes viitsinyt mennä katsomaan hänen ohjaamia esityksiään. Oikeastaan on ärsyttänyt vaan niin paljon jonkun yhden tyypin nostaminen valokeilaan. Sitäpaitsi jos Smeds olisi nainen, hän tuskin olisi niin kovin gurutettu. Toisaalta on hienoa, että jollain tyypillä on pokkaa haalia ympärilleen huippuensemble ja tehdä tällainen esitys isolle näyttämölle. Eikä Smeds itse välttämättä ole "syyllinen" hypetykseensä; hänhän tekee vain työtään. Tämä esitys ei olisi ollut niin hieno ilman muusikkoa, äänisuunnittelijaa, näyttelijöitä, videosuunnittelijaa ja ennen kaikkea valosuunnittelijaa. Kyllä minäkin voisin tuollaisen porukan ympärilleni ottaa ja toteuttaa sisäisiä visioitani! (No onneksi huipputekijöitä piisaa, jos vain on rahaa.)  Esitys on koko ensemblen taiteellinen tuotos, mutta hienoa tietysti on, että on olemassa ohjaajia, jotka uskaltavat täysin vakuuttaa koko ensemblen omista visioistaan ja mennä niitä kohti. Se on piristävää ja inspiroivaa! Täytyy kuitenkin muistaa, että kukaan ohjaaja ei työskentele yksin, eikä pystyisi yksin tällaisia esityksiä tekemään.

Kirjoitan näistä kummastakin esityksestä vielä lisää myöhemmin.

Räkimisestä

Mikä toi juttu on, että jotkut miehet alkaa aina räkiä ihan hulluna, kun kuljen ohi? Onko se jokin refleksi, että kun nainen menee ohi, niin mies räkii? Vai onko mussa jotain erityistä räkimiseen altistavaa ainesta? Luuleeko ne, että on jotenkin erityisen coolia vai onko tämä kaikki vain sattumaa? Joskus olen meinannut jopa saada räästä vahingossa kylkeeni.

Ylipäänsä tuo kaduille äänekkäästi ja näyttävästi yökkiminen on jokin ihmeellinen miehinen jäänne. Tai musta ainakin tuntuisi oudolta päästellä isoon ääneen eritettä kurkustani kadulle muiden nähden ja kuullen. Ehkä, jos on ihan hirveä flunssa ja on ihan pakko yskiä, niin sitten jossain nurkan takana. Teininä kyllä saatoin joskus syljeskelläkin kaduille. Pitäisköhän vaan taas alkaa räkiä kuin mies ja katsoa, miten jengi reagoi? Kai se nyt on oikeus naisellakin pitää itsestään ääntä samalla tavoin.

Toinen mikä ihmetyttää, on joidenkin miesten tapa istua leveästi bussissa niin, että vieressä istuessa täytyy supistaa jalkansa niin kapeaksi kuin vain pystyy, etteivät omat jalat hinkkaisi tätä leventelijää. Tuokin tuntuu olevan ominaista vain miehille. Ja sitten taas mietin, miksi en itse halua/kehtaa tehdä samoin. Pakostikin mietin aina, että kanssamatkustajalla olisi hyvä olla samanlaiset istumaleveydet kuin itselläni, etten veisi hänen tilaansa.

Maa ei todellakaan ole tasa-arvoinen!

Kuusijärvellä

Vantaan Kuusijärvellä on hieno kylmävesiallas ja edullinen sauna. Käytiin kolme kertaa siellä järvessä saunasta päin. Uimiseksi sitä ei varmaan voi sanoa. Pari pikaista kastautumista kaulaa myöten, sitten saunaan ja sitten taas dippaamaan. Olisi tuota voinut jatkaa pidempäänkin, mutta kolme kertaa oli ihan hyvä saldo. Ensi kerralla ehkä uskaltaa jo vähän uidakin.

Oli kivaa! Siellä olisi ollut myös savusauna, ehkä sinne sitten ensikerralla. Paikalla oli yllättävän paljon porukkaa ihan päiväsaikaan. Lähinnä kai turisteja ja joitakin virkistyspäiväseurueita.

Avanto

Eilen kävin elämäni ekaa kertaa osteopaatilla. Tänään menen elämäni ekaa kertaa avantoon! Tai en mä tiedä, onko tuolla enää jäätä missään, mutta vesi lienee kuitenkin tarpeeksi kylmää. Aiemmin ei ole tullut maaliskuussa järvessä uitua. Viime vuonna "uin" meressä huhtikuun loppupuolella ja sekin tuntui saavutukselta, joten saa nähdä mitä tästä tulee. Täytyy ottaa jotkut tossukat mukaan.

Paluu naamioteatterin pariin

Olipa kiva päivä eilen! Pääsin pitkästä aikaa harjoittelemaan naamionäyttelemistä Poppiusmaskien kanssa. Olen tehnyt joitakin harjotteita pariin otteeseen elämäni aikana Poppiusmaskeilla, ja ne ovat kyllä todella hienoja, liikuttavia ja mainioita! Olen tässä välissä tehnyt juttuja enemmän puolimaskeilla (itse tehdyt transmaskit) ja Trestle-maskeilla, jotka kummatkin vaativat ihan omat tekniikkansa. Käsittääkseni Trestle-maskeja käytetään lähinnä koulutuksessa, ei niinkään esityksissä. Poppiuksen alunperin suunnittelemat (ja Metamorfoositeatterin alkuperäisestä mallista valmistamat) maskit ovat lopulta melko realistisia ja inhimillisiä. Tuli siis eilen tehtyä vanhasta tottumuksesta vähän liiankin isoa ja fyysistä liikettä, vähempikin olisi ehkä riittänyt. Joitakin ihan hauskoja hahmoja ehdin kuitenkin löytää.

Emmalla tekemiäni kommedia dell'arte -henkinen transmaski, 2014

Naamioteatterin tekemisen suhteen pätee paljon yleispäteviäkin sääntöjä, kuten se, että kasvot pitää olla etupäässä koko ajan yleisöön ja että naamiota ja päätä ei kannatta paljoa heilutella, pelkästään muuta kroppaa ja että kommentointi tapahtuu selkeillä pään liikkeillä tai koko keholla ja että oleminen on fyysisesti kohotettua ja liike hyvin tarkkaa ja eriytettyä, kaikki turha elehtiminen pitää karsia pois. Toisaalta jokaisella maskityypillä on omat erityiset vaatimuksensa. Esimerkiksi Trestle-maskit ovat hyvin pelkistettyjä, lapsenomaisia ja niillä tehdään juttuja todella isosti ja "kliseisestikin". Trestle-maskit vaativat myös aina sarjakuvamaisen "pre-actionin" eli ennakoivan liikkeen. (Tiedättekö sen, kun sarjakuvahahmo ennen kuin se lähtee esimerkiksi juoksemaan, hieman peruuttaa kehoaan näyttävästi ja ennakoivasti.) Realistisemmat ja inhimillisemmät maskit eivät vaadi niin suurta liikehdintää ja pienikin kropan muutos ja pään liikkeellä kommentointi tapahtumiin riittää. Pre-action näyttäisi höpsöltä ja liioitellulta tällaisen ihmismäisen maskin kanssa.

Lindalla tekemäni commedia dell'arte -henkinen transmaski, 2014

On hyvä kokeilla erilaisia maskeja. Trestle-maskikurssilla sain aluksi kuulla tekeväni liian realistista ja eilen sain aluksi kuulla tekeväni vähän liikaa. Lopulta Poppiusmaskien vaatima fyysistäminen alkoi kuitenkin löytyä. Aluksi oli hyvin epävarma olo maskin takana, mutta pikkuhiljaa vanhat opit kehon eriyttämisestä alkoivat löytyä. Naamiotyössä on myös hyvin tärkeää (kuten muutenkin fyysisessä näyttelijäntyössä tai näyttelemisessä ylipäätään) tehdä yksi asia kerrallaan, ei kymmentä asiaa yhtä aikaa. Koska mitä enemmän sähläät kaikkea samaan aikaan, sitä suttuisempaa ilmaisu on ja sitä huonommin viesti menee katsomoon perille. Pitää olla hyvin tietoinen koko ajan siitä, mitä pää tekee, mitä jalat tekevät, mitä kädet tekevät jne. ja lisäksi olla sisällä hahmossa ja muistaa eri tunnetilailmaisu (miten juuri tämä hahmo ilmaisee fyysisesti vaikkapa surua) ja tietenkin vielä lisäksi tapahtumien järjestys (näkee tuolin, yllättyy hahmolle ominaisella tavalla kirjeestä, jonka näkee tuolilla, katsoo yleisöön, katsoo tuoliin, menee tuolin luokse, katsoo yleisöön, ottaa kirjeen käteensä, iloitse kirjeestä, avaa kirjeen, katsoo yleisöön, lukee kirjettä, alkaa tuntea vihaa, näyttää yleisölle vihan tunteen, viha kasvaa ja kasvaa jne..) Vaihe vaiheelta tilanteesta muodostuu kohtaus.

Naamiokurssin jälkeen oli vielä nykytanssia iltayhdeksään asti, jonka jälkeen pää ja kroppa olivat kumpainenkin ihan sippi.

Harmi, kun ei nyt ole laittaa tähän kuvia, ehkä ensi maanantaina muistan ottaa kameran mukaan. Nyt osteopaatille tämän käden kanssa!

Varovainen paluu (nyky)tanssin pariin

On aika jatkaa käsivamman ja niskajumin hieman parannuttua tanssiopintoja. Matkallakin oltiin, enkä ole tehnyt käsilläni kuukauteen yhtään minkäänlaista urheilua. Sen kyllä huomasi eilen punnerruksia tehdessä. Lenkkeillyt olen ja kävellyt paljon ja välillä vähän jotain kotijumppaa harrastanut ilman käsien rasittamista. Bouffon-kurssilla tehtiin kyllä jotain ryömimisiä ja tanssi-improja, ja kättä tuli rasitettua ehkä vähän liiankin varomattomasti.

Käsi on edelleen kipeä mutta ei ihan akuutti enää. Tiistaina on osteopaattiaika. Tanssiminen on kuin terapiaa näin pitkän tauon jälkeen. Rankkaa se on, ja tunneille ei millään jaksaisi lähteä, mutta olo on nyt jo näinkin pienen tuntimäärän jälkeen paljon kevyempi sekä henkisesti että fyysisesti. Jatkoin myös balettiopintoja puolen vuoden tauon jälkeen. Yksi tunti viikossa on aivan liian vähän, tarkoitus olisi jatkossa opiskella ainakin kolme-neljä tuntia viikossa. No, jostain sekin on aloitettava. Ensiviikolla toivottavasti ainakin tuplamäärä tunteja ja lisäksi jazzia. En vaan tajua, miten se voi olla niin vaikea lähteä noille tunneille!  Onneksi mitä enemmän tunneilla käy, sitä helpommaksi lähteminenkin automatisoituu.

Bouffon-kurssia ja matkustelua tanssimisen sijaan. Tämän jälkeen on kyllä onneksi tullut siivottua.

Ja onhan se vähän hankalaa ja ahdistavaa joskus verrytellä lihaksia tunkkaisessa, vahvan polyesterisen naishien ja lapsihien hajuisessa, ahtaassa ja meluisassa pukuhuoneessa, käydä tanssimassa 60 min. jonka jälkeen pukea talvivaatteet hikiselle iholle ja rientää pakkasessa tai räntäsateessa toiselle puolelle kaupunkia jälleen veryttelemään hienhajuun ja sitten taas reilun tunnin jälkeen pukeutua toppavaatteisiin kylmyyteen, odottaa bussia nälkäisenä pimeässä ja kylmässä 15 minuuttia ja sitten körötellä kotiin 20 minuuttia. Tämä on se syy, miksi pidän lauantain tunneista niin paljon: pystyn tanssimaan samassa salissa nykytanssia yhteen menoon edes sen 2h 45 min.

Onneksi nyt tulee kevät ja kesä, niin pimeys, kylmyys ja bussin odottelu jäävät pois, kun voi alkaa kulkea pyörällä ja illat ovat valoisia.


Loppukevään tanssiopinnot ja muu fyysinen treeni:

VK 9
ma 29.2. nykytanssi 75 min., venyttelyä 60 min. nykytanssi 90 min.
ke 2.3. baletti 60 min.
to: 3.3. uinti 1 km
pe: 4.3. juoksulenkki 2 km.
la 5.3. nykytanssi 90 min., nykytanssi 75 min., venyttely 45 min.


VK 10
ma 7.3. naamioteatteri 2 h 15 min., nykytanssi 90 min.
ti-pe käden lepuuttamista osteopaattikäynnin jälkeen
to 10.3. juoksulenkki umpihangessa ja loskassa 2 km
la 12.3. nykytanssi 90 min, nykytanssi 75 min., venyttely 20 min.


VK 11
ti 15.3. tanssiakrobatia 60 min.
ke 16.3. baletti 60 min., nykytanssi 75 min.
to 17.3. nykytanssi 90 min., tanssiteatteri 90 min.
la 19.3. nykytanssi 90 min., nykytanssi 75 min.

VK 12
ke 23.3. baletti 60 min.
pe 25.3. juoksulenkki 5 km
la 26.3. juoksulenkki 8 km
su 27.3. juoksulenkki 8 km
 + venyttelyä ja käden lepuuttamista

VK 13
venyttelyä ja käden lepuuttamista
ma 28.3. juoksulenkki 8 km
ke 1.4. baletti 75 min.
la 2.4. nykytanssi 75 min. + pyörälenkki 11 km.

VK 14
ma 4.4. pyörälenkki 22 km
ti 5.4 juoksulenkki  5 km.
ke 6.4. baletti 60 min. + pyöräily 22 km
pe 8.4. baletti 75 min.
la 9.4. nykytanssi 90 min. , 75 min.

VK 15
ma 11. 4. nykytanssi 90 min.
ke 13.4. pyörälenkki 10 km
to 14.4. baletti 75 min.
pe 15.4. juoksulenkki 6 km, venyttely 30 min.
la 16.4. nykytanssi 90 min. ja 75 min., venyttely 30 min.
su 17.4. kävelylenkki 8 km, venyttely 15 min.

Pinnallisuuksia ja lätinää iästä

Pätkäisin purkkamaiseksi muuttuneet hiukseni jonkinlaisen harkinnan jälkeen tuossa lokakuussa lyhyeksi (niin kuin aina, kun olen saanut hiuksiani kasvatettua lähes kivan pituisiksi) ja värjäsin "oman juurikasvun väriseksi". Nautin uusista lyhyistä hiuksista kolmisen viikkoa, kunnes aloin taas kaivata pitkiä. Niin siinä aina käy.

Sitten päätin kuitenkin päivittää mallin ennen joulua, skarppi ja graafinen ja vielä astetta tummempi. Hetken tuokin miellytti. Sitten tukka kasvoi hieman ja pelkästään rumensi minua kaikessa hiirulaisuudessaan. Puolessa vuodessa olin kyllästynyt lyhyisiin hiuksiin totaalisesti, ehkä lopulta pelkästään tuon mallin ja värin vuoksi. Menin ja blondasin tukan takaisin kirkkaaksi ja nyt on paljon omempi olo. Tykkään tästä jopa lyhyenä! Jotenkin aina kuvittelen, että lyhyt, tumma, skarppi tukka sopii mulle. Mutta taidan vaan olla väärässä. Makuasioita tietysti.

Nyt näytän tosin taas entistä nuoremmalta (tällä viikolla jälleen luultiin 27-vuotiaaksi!) Ja jollain tavalla tuntuu, etten saa sellaista arvostusta ammattipiireissä kuin ikäiseni kuuluisi saada. Tosin kyllä 27-vuotiastakin kuuluisi arvostaa. Luulen kyllä, ettei kyse välttämättä edes ole ulkonäöstä, kasvoista, kampauksesta eikä edes pukeutumisesta, vaan olemuksestani. Olemukseni on ehkä enemmän ujon 20-vuotiaan kuin rohkean ja itsevarman 40-vuotiaan aikuisen naisen. Ja nuorekas ulkonäköni sitten vielä vahvistaa tuota mielikuvaa. Tämä on ristiriitainen juttu, koska toisaalta on kiva olla nuorekas mutta toisaalta minua tosiaan usein kohdellaan kuin 20-vuotiasta ja sivuutetaan "aikuisten keskusteluissa" nuorena ja kokemattomana ja hymähdellään huvittuneesti. Usein se vähän hämmentää, jopa loukkaa. En myöskään haluaisi aina esitellä itseäni: Hei olen Tiia 37 vee ja osaan asiani. Kuitenkin olen huomannut, että arvostus nousee hetkessä sen jälkeen, kun olen sivulauseessa maininnut ikäni. Kerran joku kommentoi: "No mä mietinkin, että ei 20-vuotias voi ajatella noin fiksusti."

Kerran hain erästä työpaikkaa (olin silloin 33-vuotias). Haastattelija ei edes suostunut haastattelemaan minua, koska näytin kuulema 15-vuotiaalta. Mitä helvettiä. En tiedä mikä harmaa peruukki minun olisi pitänyt pistää päähäni todistaakseni "osaamiseni".

No panostan kuitenkin edelleen mieluummin siihen, että oikeasti osaan asiani kuin että näyttäisin ikäiseltäni tai uskottavalta. Koitan myös olla armollinen tuota osaamista kohtaan. Etten ajattelisi aina niin, että tämän ikäisenä kuuluu jo täydellisesti hallita jokin asia (esimerkiksi vetää ryhmää kuin ryhmää itsevarmoin ottein, hallita kaikki mahdolliset toimisto-ohjelmat ja apurahanhakusysteemit, uskaltaa AINA antaa näyttelijäntyön kursseilla kaikkensa tai osata ohjaajana antaa näyttelijälle täydelliset vastaukset hänen kysymyksiinsä) vaan että opin koko ajan lisää ja minulla on oikeus myös olla keskeneräinen, haahuileva, epävarma tai epätietoinen.

Myönnän kyllä itsekin, että usein ihmisten ikiä on pelkän ulkonäön perusteella vaikea arvioida. Tunnen myös monia hyvinkin fiksuja ja kypsiä parikymppisiä. Siksi olisi kiva unohtaa ikäasia kokonaan ja kaikissa tilanteissa! Itse olen jostain syystä viimeaikoina ottanut kovasti paineita siitä millainen 40-vuotiaan naisen kuuluisi olla. Lapsiasiat eivät niinkään ahdista mutta työhön ja uraan liittyvät kylläkin. Haluaisin olla kokeneempi, osaavampi, viisaampi, sivistyneempi, aikuisempi, kaikkea sitä, mitä kuvittelen että ikäiseni "aikuinen ihminen" on. Tuntuu että tarvitsisin vähintään vielä viisivuotisen näyttelijäntyön koulutuksen, nelivuotisen fyysisen teatterin koulutuksen, kolmevuotisen tradenomin koulutuksen, kolmevuotisen ohjaajan koulutuksen, psykologin koulutuksen ja kymmenen vuoden yksilöterapian, että selviäisin teatterialan töissä, tuntisin osaavani asiani ja saisin siitä vielä rahaa. Tai sitten on vain käärittävä hihat ja alettava hommiin! Sillä mitä enemmän lillun parikymppisten opiskelijoiden kanssa erilaisissa kouluissa, sitä kauemmas ajaudun työelämästä. Toisaapäivänä lähetinkin jo muutamia tunnustelevia työhakemuksia. Varmaan kaikki helpottuu, kun vaan pääsee tekemisen makuun.

Olisipa kiinnostavaa joku päivä tehdä lista siitä, mitä kaikkea haluaisin olla tai mitä kuvittelen, mitä 37-vuotiaan teatteriohjaaja/tuottajan KUULUISI jo osata! Listasta tulisi todella pitkä. Sitten voisin heittää listan romukoppaan, etsiä jotain hanttihommaa ja muuttaa syksyksi Espanjaan opiskelemaan tanssia (vaikka eihän 37-vuotias voi enää opiskella tanssia näin tosissaan! Ja miksei voi?)

Tavallisuuden HAAVE. Mitä enemmän sitä haluaisi olla "ihan normaali", sitä enemmän tuntuu siltä ettei ole ja sitä enemmän ahdistuu kaikesta mahdollisesta. Ja sitä vähemmän uskaltaa ponnistella haaveidensa eteen tosissaan. Mutta onneksi ajoittain onnistuu unohtamaan ikänsä ja vaan elämään ja tekemään asioita.

Tekisi mieli kirjoittaa hieman Saara Turusen tuotannosta ja Ionescon näytelmistä, joita olen lukenut nyt useampia putkeen (mainioita!). Haluaisin joskus lähitulevaisuudessa ohjata jonkinlaisen Ionesco-trilogian. Luin tuolla Espanjassa ollessa Turusen Rakkauden hirviön ja tykkäsin paljon. Ihmeen rehellinen, hauska ja koskettava kirja. Tätä mieltä on varmasti moni muukin. Samaistuin moniin juttuihin mutta erityisesti tuohon hautajaisvalokuvaan. Itsekin olen ollut turkoosissa toppa-asussa ja talvilenkkareissa mummon hautajaisissa. Tänään menen illalla katsomaan Turusen ohjauksen Tavallisuuden aave. Uskoisin, että pidän siitä. Itsekin tykkään tehdä esityksiä, joissa ei niin paljoa puhuta vaan enemmänkin keskitytään hetkiin, tunnelmiin ja kuviin. En ole aiemmin nähnyt noita Turusen juttuja, lukenut näytelmät kylläkin. Mutta niistä lisää myöhemmin.

Säästöliekillä

Luin kiinnostavan kirjoituksen siitä, että äkillisestä "ärsykkeettömästä" ja stressittömästä olemisesta seurannut apatia ja alisuoriutuminen olisivat vieroitusoireita pitkäänjatkuneesta stressikaudesta. Stressi ja kiire ovat ikään kuin muodostuneet jo normitilaksi ja siksi sen jälkeen iskevätkin vieroitusoireina masennus ja apatia, jos stressitila äkisti lakkaa. Apatia saattaa jatkua pitkäänkin, jollei heti ala haalia lisää stressitekijöitä elämäänsä. Aivan kuin runsaasta päihteiden käytöstä seuraa krapula ja shokkitila. Siksi ihminen ei pystykään pysähtymään tuntematta passiivisuutta ja apatiaa, vaan alkaa haalimaan lisää uutta stressiä tunteakseen olonsa normaaliksi ja kykeneväksi.

Olen pitkään miettinyt, mikä olisi ideaalitila sille, että ihminen tuntisi itsensä tyytyväiseksi. Onko sopivaa stressitilaa olemassa?  Usein ihmiset haaveilevat toimettomuudesta, mutta pitkään jatkunut toimettomuus saa monilla aikaan pelkästään passivoitumista ja kykenemättömyyttä tarttua enää mihinkään.

Toimettomuuteen ja itsensä kanssa olemiseen on opeteltava. Itse aiheutan itselleni aina tasaisin väliajoin toimettoman tilan ja ajan. Sellaisen tilan, että moni sitä kadehtisi ja tosaalta moni varmasti säälisi minua. Eikö tuo raukka saa töitä, eikö tuo vieläkään osaa päättää mitä haluaa tehdä. Joku voisi pitää minua jopa syrjäytyneenä. Ja itsekin koen aina aluksi sen saman apatian ja passivoitumisen tilan. Putoamisen tyhjiöön. Mutta jotain perää on myös sanonnassa, että tylsyydestä kumpuaa luovuus, kunhan tylsyyden vain uskaltaa ottaa vastaan ja oppii kestämään vieroitusoireet. Koska aina käy niin, että tyhjyyden tilalle alkaa nousta uusia pieniä kiinnostavia asioita, jotka tempaisevat mukaansa. Aivot alkavat pikkuhiljaa etsiä tekemistä ja kiinnostus ja innostus nousevat kuin tyhjästä.

Kuva: Joonas Kauhanen

Joskus tosin mietin, että tällainen ärsykettömyyden hakeminen on vain hedonismia, mukavuudenhaluisuutta ja pelkuruutta kiirettä ja hektisyyttä kohtaan. Ihmispelkoa, epäonnistumisen pelkoa, laiskuutta ja kykenemättömyyttä sietää paineita. En osaa varmaksi sanoa onko se sitä, vai onko vaan niin, että olen sellainen ihminen, joka aina tietyin väliajoin vain tarvitsee täydellisen nollaamisen, apatian läpikäymisen ja uuden nousun. Toimettomuutta, erakoitumista, täysin omahehtoista puuhastelua en jaksaisi vuosikausia, niin sinut en yksinäisyyden kanssa ole. Jonkinlainen epävarmuus ja yllätyksellisyys, haasteista selviäminen ja itsensä epämukavuusalueelle ja hankaliin tilanteisiin vieminen on varmasti ihmiseen jotenkin sisäänrakennettu asia. Liiallinen mukavuus pitkään jatkuneena varmastikin passivoi. Mutta luotan siihen, että aivot osaavat kyllä sanoa, koska mukavuutta on saatu kylliksi ja koska on aika toiminnan. Ajoittaisesta passiivisuudesta ja vetäytymisestä ei saa liikaa piiskata itseään vaan ottaa siitä "kaikki irti".

"Passivoituminen" tai etäisyyden ottaminen ei minulla tarkoita pelkkää sängyssä lojumista. Se tarkoittaa tällä hetkellä esimerkiksi näytelmien lukemista, kirjoittelemista, tanssitunneilla käymistä, venyttelyä, ruuanlaittoa ja terveellistä syömistä, lenkkelilyä, työpaikkojen katselemista, tulevaisuuden suunnittelua, haaveilua, elokuvien katselemista, romaanien lukemista, äänikirjojen kuuntelemista, monenlaista itsensä sivistämisestä lukemalla... Joitakin teatterikurssejakin on ollut ja joitakin ihmisiäkin olen tavannut, mutta ei oikeastaan olisi kannattanut, koska en ollut siihen henkisesti valmis. Passivoituminen ei oikeastaan valmista minua mihinkään, se on kuin aikalisä. Ainoastaan se valmistaa siihen, että aivot ehkä kohta ovat valmiit ottamaan vastaan joitakin uusia haasteita. Tavallisesta lomasta tämä eroaa sillä tavalla, että mitään tietoa työpaikasta ja tulevaisuudesta ei ole, en tiedä, koska loma loppuu.

Ehkä ihan kohta olen valmis vetämään sen improvisaatiokurssin. Ehkä ihan kohta olen valmis tekemään jotakin sellaista, josta joku voisi maksaa minulle palkkaa.