Säästöliekillä

Luin kiinnostavan kirjoituksen siitä, että äkillisestä "ärsykkeettömästä" ja stressittömästä olemisesta seurannut apatia ja alisuoriutuminen olisivat vieroitusoireita pitkäänjatkuneesta stressikaudesta. Stressi ja kiire ovat ikään kuin muodostuneet jo normitilaksi ja siksi sen jälkeen iskevätkin vieroitusoireina masennus ja apatia, jos stressitila äkisti lakkaa. Apatia saattaa jatkua pitkäänkin, jollei heti ala haalia lisää stressitekijöitä elämäänsä. Aivan kuin runsaasta päihteiden käytöstä seuraa krapula ja shokkitila. Siksi ihminen ei pystykään pysähtymään tuntematta passiivisuutta ja apatiaa, vaan alkaa haalimaan lisää uutta stressiä tunteakseen olonsa normaaliksi ja kykeneväksi.

Olen pitkään miettinyt, mikä olisi ideaalitila sille, että ihminen tuntisi itsensä tyytyväiseksi. Onko sopivaa stressitilaa olemassa?  Usein ihmiset haaveilevat toimettomuudesta, mutta pitkään jatkunut toimettomuus saa monilla aikaan pelkästään passivoitumista ja kykenemättömyyttä tarttua enää mihinkään.

Toimettomuuteen ja itsensä kanssa olemiseen on opeteltava. Itse aiheutan itselleni aina tasaisin väliajoin toimettoman tilan ja ajan. Sellaisen tilan, että moni sitä kadehtisi ja tosaalta moni varmasti säälisi minua. Eikö tuo raukka saa töitä, eikö tuo vieläkään osaa päättää mitä haluaa tehdä. Joku voisi pitää minua jopa syrjäytyneenä. Ja itsekin koen aina aluksi sen saman apatian ja passivoitumisen tilan. Putoamisen tyhjiöön. Mutta jotain perää on myös sanonnassa, että tylsyydestä kumpuaa luovuus, kunhan tylsyyden vain uskaltaa ottaa vastaan ja oppii kestämään vieroitusoireet. Koska aina käy niin, että tyhjyyden tilalle alkaa nousta uusia pieniä kiinnostavia asioita, jotka tempaisevat mukaansa. Aivot alkavat pikkuhiljaa etsiä tekemistä ja kiinnostus ja innostus nousevat kuin tyhjästä.

Kuva: Joonas Kauhanen

Joskus tosin mietin, että tällainen ärsykettömyyden hakeminen on vain hedonismia, mukavuudenhaluisuutta ja pelkuruutta kiirettä ja hektisyyttä kohtaan. Ihmispelkoa, epäonnistumisen pelkoa, laiskuutta ja kykenemättömyyttä sietää paineita. En osaa varmaksi sanoa onko se sitä, vai onko vaan niin, että olen sellainen ihminen, joka aina tietyin väliajoin vain tarvitsee täydellisen nollaamisen, apatian läpikäymisen ja uuden nousun. Toimettomuutta, erakoitumista, täysin omahehtoista puuhastelua en jaksaisi vuosikausia, niin sinut en yksinäisyyden kanssa ole. Jonkinlainen epävarmuus ja yllätyksellisyys, haasteista selviäminen ja itsensä epämukavuusalueelle ja hankaliin tilanteisiin vieminen on varmasti ihmiseen jotenkin sisäänrakennettu asia. Liiallinen mukavuus pitkään jatkuneena varmastikin passivoi. Mutta luotan siihen, että aivot osaavat kyllä sanoa, koska mukavuutta on saatu kylliksi ja koska on aika toiminnan. Ajoittaisesta passiivisuudesta ja vetäytymisestä ei saa liikaa piiskata itseään vaan ottaa siitä "kaikki irti".

"Passivoituminen" tai etäisyyden ottaminen ei minulla tarkoita pelkkää sängyssä lojumista. Se tarkoittaa tällä hetkellä esimerkiksi näytelmien lukemista, kirjoittelemista, tanssitunneilla käymistä, venyttelyä, ruuanlaittoa ja terveellistä syömistä, lenkkelilyä, työpaikkojen katselemista, tulevaisuuden suunnittelua, haaveilua, elokuvien katselemista, romaanien lukemista, äänikirjojen kuuntelemista, monenlaista itsensä sivistämisestä lukemalla... Joitakin teatterikurssejakin on ollut ja joitakin ihmisiäkin olen tavannut, mutta ei oikeastaan olisi kannattanut, koska en ollut siihen henkisesti valmis. Passivoituminen ei oikeastaan valmista minua mihinkään, se on kuin aikalisä. Ainoastaan se valmistaa siihen, että aivot ehkä kohta ovat valmiit ottamaan vastaan joitakin uusia haasteita. Tavallisesta lomasta tämä eroaa sillä tavalla, että mitään tietoa työpaikasta ja tulevaisuudesta ei ole, en tiedä, koska loma loppuu.

Ehkä ihan kohta olen valmis vetämään sen improvisaatiokurssin. Ehkä ihan kohta olen valmis tekemään jotakin sellaista, josta joku voisi maksaa minulle palkkaa.

Kuvia matkalta osa 3

Kuvia matkalta osa 2

 

Muutamia kuvia matkalta osa 1

Näkymiä parvekkeelta

  

Omituinen juoksulenkki

Olipa ihan älyttömän huono idea lähteä iltakahdeksalta juoksulenkille kesälenkkareissa tonne loskaan! Jotenkin tosi aavemaista, pimeää, märkää ja ketään ei ole missään. Vielä kun on pari viikkoa vaan istunut kotona, lukenut ja kirjottanut, niin alkoi tuntua, että nyt mä sekoan. Että olen ihan yksin tässä maailmassa! Tuli sellainen esksistentiaalinen yksinäisyydenkuilu-olo!

Lisäksi molautin heti kättelyssä lenkkarini johonkin nilkkaan asti ulottuvaan lätäkköön. Se polku, joka pari viikkoa sitten oli kaunis satupolku, oli nyt pelkkää sohjoa ja lenkkarit imivät kylmää vettä sisäänsä. Tuli sellainen olo, että "miksi mä vielä tämänkin teen itselleni!" ja läksin pois. Toisaalta oli pakko päästä vähän ulos tuulettamaan aivoja. Onneksi kohta on sunnuntai, ja pääsee pois tästä pimeydestä auringon valoon!

Jotenkin olen ihan erakoitunut noiden esseiden kanssa ja kun en pääse tanssitunneillekaan käsivamman takia, niin elämä on ollut pekkää esseetä. Nyt täytyy oikeasti alkaa ryhdistäytyä ihmisten tapaamisessa ja työnhaussa. Opiskelun loppuminen on jättänyt aika ison aukon sosiaalisen elämään. No, onneksi aina voi tehdä tilanteelle jotakin ja aktivoitua! Nyt. Täältä tullaan sosiaalinen elämä!

Viimeistä viedään

Kirjoitan nyt viimeistä rästiesseetä koululle sivuten muun muassa aiheita: "improvisaatioiden käyttäminen harjoitusprosessissa", "näyttelijä -  instrumentti vai artisti?" ja "miksi ja mihin ohjaajaa tarvitaan?" Lisäksi käsittelen vähän tekstin ja ohjaajan suhdetta sekä erilaisia tekstiharjotteita ja sitä, miten tekstin kanssa edetään harjoituksissa kohti esitystä. Edelleenkin kirjoittaminen ruotsiksi käy hitaasti, mutta lause ja ajatus kerrallaan. Menee aika paljon kahvia nyt!

No niin, sitten kun tämä on tehty, aion tehdä pitkän kävelylenkin, katsoa jonkun elokuvan ja huomiseksi varasin hierojan. En ole käynyt hierojalla moneen vuoteen! Viimeksi edellisen kerran Helsingissä asuessani vuonna 2013. On jo aikakin. Pääsisipä nyt jo heti!

Improvisaatioita sanomalehtien kanssa joulukuussa

Kevät!

Vitsi mikä kevätolo oli tänään! Vähän kuin lapsena, kun oli ekaa kertaa kesätarralenkkarit jalassa ja hiekka rapisi jalkojen alla ja pihalla hypittiin hyppynarua ja illalla mietittiin jotain oman luokan poikaa.

Paitsi ettei edes ole vielä kevät!

Tänään käväisi mielessä myös synkempi olotila, että mitä jos en koskaan löydäkään paikkaani tässä maailmassa (lue työelämässä) ja mitä jos jään ikuisuuksiksi työttömäksi, puhumattakaan että nyt löytäisin jotain teatterialan hommia. Kuukausi luppoaikaa ja ihan ansaittua lomaa valmistumisen jälkeen alkaa nyt selkeästi riittää ja aivot alkavat kaivata uutta haastetta. Aloin hätäpäissäni hakea kaikenmaailman toimistosihteerin töitä ja tarjota draamatyöpajoja vanhustenkoteihin. Pitäisi vielä vähän selkeyttää tuota omaa osaamisaluetta ja sitten päivittää kotisivut ja alkaa oikeasti miettiä, mihin suuntaan nyt tästä lähden. Toimistotyötkin kyllä vaihteeksi kiinnostelevat. Periaatteessa voisin vähän aikaa tehdä jotain ihan muuta kuin teatteria tai draamaa, tekisi ehkä hyvääkin? Rahakin olisi kiva juttu. Palkka? Saako joku sellaistakin?

Kuva ei liity mitenkään mihinkään paitsi että
se on otettu tasan vuosi sitten.

Mutta ensin nyt tuo etelän matka, sitten vasta alan tosissaan paneutua! Nyt vaan tämän pari viikkoa luen, kirjoitan ja sitten otan aurinkoa ja uin meressä ja luen vähän lisää.