Omituinen juoksulenkki

Olipa ihan älyttömän huono idea lähteä iltakahdeksalta juoksulenkille kesälenkkareissa tonne loskaan! Jotenkin tosi aavemaista, pimeää, märkää ja ketään ei ole missään. Vielä kun on pari viikkoa vaan istunut kotona, lukenut ja kirjottanut, niin alkoi tuntua, että nyt mä sekoan. Että olen ihan yksin tässä maailmassa! Tuli sellainen esksistentiaalinen yksinäisyydenkuilu-olo!

Lisäksi molautin heti kättelyssä lenkkarini johonkin nilkkaan asti ulottuvaan lätäkköön. Se polku, joka pari viikkoa sitten oli kaunis satupolku, oli nyt pelkkää sohjoa ja lenkkarit imivät kylmää vettä sisäänsä. Tuli sellainen olo, että "miksi mä vielä tämänkin teen itselleni!" ja läksin pois. Toisaalta oli pakko päästä vähän ulos tuulettamaan aivoja. Onneksi kohta on sunnuntai, ja pääsee pois tästä pimeydestä auringon valoon!

Jotenkin olen ihan erakoitunut noiden esseiden kanssa ja kun en pääse tanssitunneillekaan käsivamman takia, niin elämä on ollut pekkää esseetä. Nyt täytyy oikeasti alkaa ryhdistäytyä ihmisten tapaamisessa ja työnhaussa. Opiskelun loppuminen on jättänyt aika ison aukon sosiaalisen elämään. No, onneksi aina voi tehdä tilanteelle jotakin ja aktivoitua! Nyt. Täältä tullaan sosiaalinen elämä!