Teatterin kummituksena

Päivän fiilikset:

Hyvin meni kummitusopastus! Kannatti vähän stressata!

Miten naamio puhuu?

Voiko opastusta pitää naamio päässä? Tästä guidningista tulee helt kreisi tai sitten ihan hiton nolo. No mutta nolo siitä tulee vaan, jos musta itestä tuntuu nololta. Aloitin opastuksen suunnittelun lukemalla teatterin historiikkia ja kääntämällä tärkeitä asioita suomeksi, jotta voin sitten kertoa ne taas omin sanoin ruotsiksi.

En vaan nyt vielä tiedä luonko hahmon naamion ympärille ja millanen se hahmo olis ja miten se puhuis. Tunti on myös aika pitkä aika olla naamio päässä, varsinkin sellainen, jonka kanssa ei voi hengittää nenän kautta. Eipä tullut sit mieleen noita tehdessä, että nenänreiätkin pitäis laittaa ja nyt en jaksa enää ruveta nyhertämään. Kai mä ajattelin, että nämä naamiot eivät puhu.

Kuvassa oleva Antti Holman kirja ei liity mitenkään mihinkään.

Kevät

Så jag tog jätte lätt den här danskursen, orkade inte alls bry mig om, om jag kunde koreografier perfekt eller inte

När jag skriver det här, bryr jag mig inte alls om det, kan jag skriva svenska eller inte

Förstås var det några svårare stunder

förstås ju mera jag lär, desto lättare det är att vara 

kanske har jag lite lärt också att ta det lugnt 

demo gick bra, vi alla gjorde lämpligt och likadant misstag



Mietittiin kaksi ruumiinosaa, jotka on itselle jotenkin outoja tai vieraita ja tehtiin niistä koreografia viidessä minuutissa

sitten näytettiin koreografia

tuunattiin koreografiaa kahdeksan minuuttia, näytettiin se taas ja opetettiin toiselle (circa 7,5 min.)

käveltiin tilassa ja heitettiin toisillemme keppejä

kuljettiin eri tavoin salin läpi ja yritettiin olla mahdollisimman ”ei oma itsensä” (en jätte rolig övning!)



Förstås var det några svårare stunder

man behöver bara fokusera till ärende mera

Kummitusjuttu

Oon nyt jotenkin kusessa. Lupauduin tekemään yksin draamahenkisen opastuksen Wasa teaterille (tietenkin ruotsiksi). Aiheena on "kummittelu Wasateaterissa" ja kohderyhmänä teinit. Kuulostaa jotenkin vittuilulta mutta toisaalta hirveen kiinnostavalta haasteelta! Ikinä en oo opastusta pitänyt.

Ja ja... miten mä nyt kummittelen siellä yksin? Ja pelkään et siit tulee tosi lattee tai tylsä tai kliseinen ja mun ruotsi... no se on mitä on. Tietty voisin kysyy mukaan apujoukkokummituksia. Mutten tee sitä, koska olen omnipotentti. Enkä jaksa nyt ohjeistaa ketään. Ja tavoitteena on kuitenkin lopulta tehdä sellainen opastus, jota vakiopas voi vetää yksinään.

Mulla on nyt viisi päivää aikaa. Kyllä mä pystyn siihen. Nyt alan hommiin. Nyt eikun nyt. Miksi tämä on niin vaikeaa?

Menen koulun garderoobiin, selaan hienoa kuvakirjaa Wasa teaterin vanhoista esityksistä... Luen Publikarbete ja Draamakompassi -kirjoja ja Wasa teaterin historiikkia. Inspiroivaa. Kyllä, mutta mistä aloittaa?

Ehkä ajattelen tämän nyt vain pienenä esityksenä, jonka aihe on Wasa teater ja sen kummitukset. Opastus kuulostaa jotenkin niin pelottavalta. Tuntuu, että mun pitäisi olla joku tietopankki.

Pelkään ehkä niin paljon olevani kliseinen draamatäti, etten uskalla aloittaa mistään. Ja jotenkin tuo suomenruotsalaisuus on mulle niin vierasta, en tunne historiaa, en tunne näyttelijöitä nimeltä (toisin kuin suomenkiliseltä puolelta), en tunne repertuaaria. Se on ihan eri maailmansa. No, nytpähän on mahdollisuus tutustua.

Ainakin voisin kertoa tarinan ruotsalaisesta näyttelijättärestä, joka asui teatterin vierashuoneessa, joka nykyisin toimii garderoobina. Näyttelijätär teki itsemurhan huoneessaan ja kuulema edelleenkin garderoobissa kummittelee tuo näyttelijättären haamu. Se siirtelee vaatehenkareita eestaas rekeillä. Ihmiset ovat nähneet kuinka vaatteet siirtävät rekillä paikkaa ja kuulevat karmivan äänen mutta ketään ei näy missään. BÖÖ!

Nämä kuvat inspiroivat erityisesti:
Kuvat ovat kirjasta Bilder från scenen - Fotokonst med bilder ur Wasa Teaters arkiv

Foto: Olavi Airaksinen (Tämä voisi olla se mun opashahmo, ihan mahtava)

Foto: Mika Putro

Foto: Olavi Airaksinen

Foto: Karls Atelier

Foto: Mika Putro

Foto: Mika Putro

Vaskiluoto

Juokseminen tekee kyllä ihmeitä. 8 kilometriä juostuani tuntui, että asiat alkavat selkiintyä päässä ja olen sittenkin valmis kesään!

Taapensin Vaskiluodon lenkkipolulle, jossa en ole koskaan aiemmin käynyt. Ihan tavallinen lenkkipolku se oli. Erona vaan aiemmin kokemiini lenkkipolkuihin Helsingissä oli se, että meri vilkkui puiden seasta.

Mä olen aika rutiineihin taipuvainen ja tykkään useimmiten juosta aina samaa hyväksi kokemaani polkua. Sää kuitenkin vaihtelee, lämpötilat, mielialat ja vuodenajat. Maisemat voi siis mun puolesta muuten pysyä samana. Mutta nyt oli kiva vähän avartaa maailmankuvaa ts. Vaasakuvaa. No huhhuh. Hurjaa uskaltamista kerrassaan! Hyvä puoli tuossa lenkkipolussa on se, että siinä tietää täsmälleen kuinka paljon on juossut. Se on ihan hyvä tieto tsemppaamisen ja jaksamisen kannalta.

Yhteensä lenkille tuli ehkä mittaa noin 8-9 kilometriä. Tein mielessäni listaa, mitä vielä pitää tehdä ennen kesää ja mitä haluan tehdä kesällä. Mä teen ylipäänsä mielessäni koko ajan erilaisia listoja. Teen niitä myös papereille. Ja muistikirjoihin. On muuten uskomatonta miten omista haaveistaan saa muodostettua stressin. Jos en haaveilisi mistään, ei mun myöskään tarvisi tehdä mitään haaveitteni eteen, kuten treenata piruettia, käsilläseisontaa tai opetella jotain ruotsinkielisiä repliikkejä.

Ajatukset ovat vielä kovin epämääräisiä ja stressi painaa kaikkien tekemättömien asioiden ja syksyä koskevien haaveiden suhteen, mutta ainakin odotan kesältä:


- paljon nuotiolla istumista
- uusien ihmisten tapaamista
- vanhojen kaverien tapaamista
- spontaanisuutta ja sosiaalisuutta  (niitä erityisesti, koska usein olen aika kontorllifriikki erakko)
- aurinkoa
- tanssitreenejä
- lopputyöinspiraatiota ja saattamista päätökseen
- telttaretkiä
- mökkeilyä
- monien kirjojen lukemista
- uimista
- saunomista (Sompasaunailua nyt ainakin)
- kylmää siideriä
- jalkojen lilluttelua meressä/järvessä
- pyöräretkiä
- keskusteluja
- aamukahveja taivasalla
- mahdollisesti sooloesityksen aloittamista mutta ainakin nyt niitä tanssitreenejä
- joogaamista ja venyttelyä...

Vielä on kevättä jäljellä

Tänään ajattelin tehdä pienen tutkimusretken Vaasan metsikköön juosten. Olen parin vuoden ajan juossut aina samaa lenkkipolkua meren rannalla, koska se on mukava polku. Mutta nyt tekisi mieli vähän vaihtelua. Lisäksi tuo merilenkki on vain viisi kilometriä ja huvittaisi juosta vähän pidempään. Ei siis suhata eestaas, vaan tehdä nimenomaan lenkki.

Jotenkin on levoton olo. Tavallaan ihanaa, ettei kesä ole vielä kunnolla alkanut. On viileää ja raikasta, eikä harmita niin paljon työskennellä mustassa tilassa. Ja jotenkin tuntuu, etten ole vielä kesään valmis. Mitä se sitten edes tarkoittaa, että on valmis? Sitten kun ollaan muutettu toivoisin kuitenkin, että tulisi lämpimät kelit!

Valoja ja varjoteatteria

Puuhailtiin pyhäpäivä kiertue-esityksen kanssa. Lisäiltiin vähän varjoteatteria esitykseen, treenattiin yhtä vaikeampaa koreografiaa ja tsekkailtiin valot kuntoon.

Vielä muutama läpimeno ehditään mennä ennen esitystä. Kyllä tosta hyvä tulee.

Talviturkki heitetty!

Helsinki-viikonloppuna näin teatterissa Jotain toista, nukuin unia lapsiperheen luona kera kolmen söpön lapinkoiran, juhlin kahden neitokaisen kolmekymppisiä eräällä Stadin pikkusaarista, söin kymmenisen kookospannacottaa ja paljon pinaattifetapiirakka, saunoin hulluna, kävin kolme kertaa meressä "uimassa" ja lopuksi vielä käytiin kyläilemässä Joonaksen äidin luona. Huhhuh.

Kuvia en tietenkään ottanut, paitsi koirista ja kahvikupista. Oli sen verran haipakka meno koko viikonlopun, että kamera unohtui kokonaan.

Hänkin saattaisi ilahtua, jos talviturkki katoaisi kesäksi!

Maanantaina avasin myös terassikauden Vaasassa lattella ja
suklaalla.

Vastarannankiiski

Mä tein nyt varmaan ihan älyttömän teon mutta vitutti niin paljon tuo aamuakrobatiakurssi, että skippasin sen kokonaan. En tajuu, miten se tuntui nyt niin ahdistavalta ruveta vääntämään jotain kontakti-improesitystä ryhmätyönä puoli kasilta aamulla. Oisin halunnut vaan tehdä raakaa akrobatiatekniikkaa ja lihastreeniä mutta tämä on kuulema teatterikoulu eikä mikään urheiluopisto.

No ei kyse nyt oikeastaan ole siitäkään, että vihaisin kontakti-improa. Ja eihän sitä nyt aina voi jättää kesken, jos ei jostain tykkää! Tosi lapsellista edes ajatella niin. Sitäpaitsi yhtenä aamuna meillä oli tosi hauskaa improillessa. Mulla on nyt joku ihme erakkovaihe ja luovuuslukko päällä fyysisen ilmaisun suhteen. Varmaan keväällä ollut fyysisen teatterin kurssi ja teatterikiertue imivät mut ihan kuiviin. Haluaisin vain istua kotona ja kirjoittaa ja lukea ja tehdä muistiinpanoja lopputyötä varten. Tai vaihtoehtoisesti vaan tehdä jotain persetreeniä, pilatesta tai kuperkeikkoja. Jotkut ihme improvisaatio-sälätunnit häiritsee keskittymistä. Miksi oon tämmönen. Munhan piti sosialisoitua!

Taisin eilen keksiä aiheen lopputyölleni ja nyt tekisi mieli vain paneutua siihen.

No nyt lähden Helsingin junaan, tänään teatteriin ja ystäväperheen luokse yökylään ja huomenna eräät pileet! Onneksi en siis pääse ihan erakoitumaan.

Testasin muuten eilen uusia juoksulenkkareita viiden kilometrin lenkillä. Hyvin ja kevyesti toimivat! Vähän turhan ilmava tuo päällisosa, tuli tuulen tuiverruksessa hieman vilu varpaille. Edelliset lenkkarit ovat lähemmäs 20 vuotta vanhat, joten ehkä oli ihan aikakin ostaa uudet?

Eilen oli muuten ihan selkeästi ensimmäinen kesäpäivä! Tuoksuikin ihan kesältä ja kaupungissa oli tosi lämmin. Mutta täällä Vaasassa on aina meren rannalla aika tuulista ja siten viileää. Pipo oli vielä merenrantalenkillä tarpeen.

Lämmitys

No niin! Nyt on sitten lämmitetty viime talvena tehty esitys. Tai noh, otettu haparoiva ensimmäinen läpimeno. Esitys käsittelee epäoikeudenmukaista kohtelua, luokkaeroja ja varsinkin köyhän, naimattoman naisen asemaa 1900-luvun alun Suomessa. Tositarinaan perustuvassa esityksessä nuori nainen päätyy huonoille teille, tulee raiskatuksi, pidätetään pikkuvarkaudesta ja diagnosoidaan sattumanvaraisesti psykopaatiksi ja leimataan "seksuaalisesti vapaamieliseksi". (Tuohon aikaan psykopaattidiagnoosi tarkoitti eri asiaa kuin nykyisin.)

Nainen joutuu loppuelämäkseen Seilin saarelle naisten mielisairaalaan, jonne lähetettiin parantumattomasti mielisairaiksi luokitellut naiset. Ehdoksi Seilin saarelta pois pääsemiseksi Lääkintöhallitus asettaa pakkosteriloinnin, johon tytön vanhemmat lopulta suostuvat.

Ristiriitainen olo tulee palaamisesta esityksen pariin. Toisaalta esitys kertoo tärkeästä aiheesta ja kiva olla stagella taas, toisaalta mieli on jo tulevassa ja uusissa esityksissä ja projekteissa, ja vanhan lämmittäminen on aina jotenkin outoa. Varsinkin, kun tämä syntyi täysin ryhmätyönä ilman ohjaajaa ja itse en ihan täysin seiso kaikkien valintojen takana. Mutta hauska päivä oli.

Teemme myös akrobatiademoa aiheesta dominoefekti. Mieli alkaisi olla jo kesälomalla ja omissa uusissa projekteissa. Mutta enää neljä viikkoa!

Vaasa kuvina

Olimme eilen pienellä kävelylenkillä tuossa rannalla. Viimeisiä viikkoja Vaasassa ja alkaa tulla hieman haikea olo. Täällä on niin ihanan rauhallista ja kaunista.

Toisaalta on mukavaa palata Helsinkiin ja alkaa taas käydä enemmän esityksissä, museoissa, tavata enemmän ihmisiä ym. Jotenkin elämä täällä Vaasassa on ollut myös aika yksinäistä, kun emme tunne ketään muita kuin mun parikymppiset ja ruotsinkieliset koulukaverit ja pari hassua yksittäistä ihmistä. En oikein ole toisaalta jaksanut alkaa tutustumaankaan, kun on ollut tiedossa, että muutetaan pian pois.

Ruotsin puhuminen vaatii edelleen ponnisteluja. Sellainen leppoisa jutustelu ruotsiksi on mulle tosi vaikeaa. Asiat tulee töksäyteltyä suoraan ja tuntuu, että oma persoona katoaa kokonaan. Tietenkin pitäisi vaan puhua, puhua ja puhua. Niinhän sitä oppii. Ehkä jos olisin parikymppinen sinkku, voisin jäädä vielä tänne tunnustelemaan ilmapiiriä ja etsiskelemään paikkaani ja töitä, mutta nyt on luonnollinen ratkaisu muuttaa takaisin "ihmisten pariin".

Kaupunki on kiva ja kaunis mutta elämän sisältö on ollut vähän liian teatterikeskeistä. Toisaalta hyvä, on tullut keskityttyä siihen, mitä tulin tänne tekemäänkin.

Oivalluksia

Oon jotenkin ihan viimeviikkoina oppinut ottamaan elämän ja itseni paljon rennommin. Ei tämä tietenkään ole ihan itsestään tullut tämä asenne vaan on alitajuisesti ja tietoisestikin ollut työn alla jo vuosia tai ainakin parisen vuotta. Mutta jotain merkittävää omassa ajattelussa on muuttunut suhteessa itseen ja muihin ihmisiin. Positiivisella tavalla.

Ensinnäkin. En jaksa miellyttää enää ketään. Tai jos meinaan sitä tehdä, muistutan itselleni, ettei sellainen kannata. Se ei tarkoita, etteikö voisi olla ystävällinen, mutta miellyttämisen, mielistelyn ja sen puntaroiminen mitä tuo toinen minusta haluaa on turhaa, koska en voi kuitenkaan koskaan miellyttää kaikkia, enkä voi kuitenkaan koskaan lopulta tietää, mitä toinen oikeasti ajattelee. Siksi sillä on turha vaivata päätään.

Fiiliksiä tanssiesityksen jälkeen

Toinen juttu on se, että odottamalla oppii odottamaan, haaveilemalla oppii haaveilemaan ja tekemällä oppii tekemään. Koski tuo nyt sitten ohjaamista, näyttelemistä, ihmisten seurassa olemista, tanssimista, akrobatiaa, mitä tahansa. Aika kuluu, minä vanhenen, miksi enää turhaan tuhlata aikaa haaveiluun siitä, että "mitä haluaisin tehdä sitten kun olen tarpeeksi hyvä" tai "en voi tehdä tätä enää näin vanhana" tai "muut ovat kuitenkin lopulta paljon parempia".

Ensinnäkin absoluuttista hyvää ja huonoa ei ole olemassakaan. Ei ole mitään objektiivista hyvää tai paskaa; on vain tehtyjä asioita. Useimmiten ajatukset hyvästä ja huonosta ovat olemassa vain omassa päässä, ja ihminen itse kritisoi itseään pahiten. Omalla alallaan saattaa tietysti kohdata kaikenlaisia asenteita, mutta myös se, haluaako kuunnella ja jäädä märehtimään negatiivista palautetta ja missä määrin, on oma valinta. Rakentavasta kritiikistä ei myöskään kannata lannistua vaan ottaa opikseen ja jatkaa eteenpäin. Mikäli siis haluaa kehittyä, on vain tartuttava toimeen ja ymmärrettävä, etteivät edes nuo "guruina" pitämämme taiturit olleet täydellisiä. Heidän tekemisensä eivät myöskään olleet absoluuttisesti hyviä, vaan hekin tekivät inhimillisä virheitä ja ovat aloittaneet jostakin. Silmittömän ihailun tai kadehtimisen sijaan kannattaa tehdä sitä mikä itseä kiinnostaa ja poimia itselle mielekkäitä ja omassa elämässä toimivia oppeja ja asioita taitavilta "guruilta".

Saimme hieman palautetta fyysisen teatterin kurssin jälkeen opettajalta. Kuulin tavallaan itsestäänselvyyksiä, mutta silti jotenkin tosi mulle sopivia ohjeita juuri sillä hetkellä. "Sä voit tehdä mitä sä haluat ja tärkeintä onkin, että menet sitä kohti mitä haluat mennä. Mitään valmista teatteriskeneä, missä kaikki olisivat valmiita tekijöitä ja sisäpiiriläisiä ei ole olemassa, vaan kaikki kipuilevat joidenkin hankalien kysymysten parissa ja jokaisella teatterin tekijällä on oma hankala polkunsa kuljettavana."

Ei siis ole olemassa mitään valmista mailmaa, jonne minut kutsutaan, kun olen tarpeeksi hyvä, vaan on luotettava itseensä ja oltava rohkea ja aktiivinen ja ennen kaikkea tehtävä niitä juttuja mikä itseä kiinnostaa. "Jos sua kiinnostaa fyysinen teatteri, tee sitä." Lisäksi hän kehoitti minua venyttelemään enemmän ja olemaan kiltimpi omaa kroppaani kohtaan. Kaikki lähtee oman kropan rakastamisesta ja hellyydestä sitä kohtaan. Hän sanoi, että näkee musta, että olen aika ankara vartaloani kohtaan (ja itseäni myös) ja siksi liikemateriaalini on usein vahvaa mutta kovaa. Pehmeyttä ja joustavuutta siis lisää elämään ja liikkumiseen.

Anna ohjaustyön demon jälkeen joulukuussa. Ohjaamani kohtaus oli Ionescon näytelmästä Kuningas kuolee.

Ja tämä "sä voit tehdä mitä sä haluat" palaute ei nyt siis tarkoita, että osaisin kaiken tai että olisin jotenkin täydellinen vaan että pitää vaan rohkeasti mennä ja tehdä ja oppia uusia asioita, eikä ehkä kannata kiduttaa itseään liikaa sellasilla asioilla, mistä ei pidä tai mikä ei yhtään kiinnosta. Myöskään kukaan muu ei tiedä omaa kehityskaaartani paremmin kuin minä itse. Mametin sanoin "ketään ei kiinnosta sinun oma kehityskaaresi, eikä kukaan muu voi olla sen asiantuntija, siksi ei kannata sokeasti kuunnella opettajia ja asiantuntijoita, jotka eivät kuitenkaan pysty määrittelemään kuin pinnallisesti osaamistasi. Ja yleisöä sen sijaan ei edes kiinnosta SINUN pärjäämisesi ja kehityskaaresi, yleisöä kiinnostaa ESITYS kokonaisuutena." Ihminen itse tietää parhaiten, missä asiassa on kehittynyt ja mitä vielä pitäisi kehittää, turhaa tentata sitä muilta.

Yksi helpottava oivallus minkä olen viime vuosina tehnyt näyttelemisestä on se, ettei teatteria tehdäkseen tarvitse olla jotenkin "erityinen näyttelijäpersoona". Melkeinpä päinvastoin, hyvä näyttelijä hoitaa hommansa, kuuntelee vastanäyttelijää, on perillä käsikirjoituksesta ja tilanteesta, on rohkea, käyttää hyvin ääntään, on avoin ja aktiivinen ja saapuu ajoissa paikalle. Ei ole mitään mystistä "suurta näyttelijyyttä", on vain ihmisiä, jotka osaavat hommansa, ovat kiinnostuneita työstään ja esityksestä ja tekevät siten esityksestä elävän. David Mametin sanoin, näyttelemään oppii olemalla lavalla ja kohtaamalla yleisön, ei tekemällä vuosikausia luokkahuoneessa opettajan johdolla jotain mystisiä mielikuva- tai karisman kasvatusharjoituksia. Karisma (jos sitä edes on) tulee rohkeudesta heittäytyä hetkeen, kuuntelun taidosta ja siitä, ettei näyttelijä piilottele mitään maneerien taakse.

Tämä pätee elämässä ylipäänsä. Ulospäin suuntautuva ihminen on kiinnostava, samoin ulospäin suuntautuva näyttelijä. Mitä enemmän ihminen käpertyy ja keskittyy itseensä, sitä epäkiinnostavampi hän on. On toki olemassa todella älykkäitä, skrappeja ja loistavia näyttelijöitä, joita itse ihailen tai joiden työskentelyä on ilo seurata. Kadehtiminen sen sijaan on turhaa, koska eivät hekään omaa osaamistaan ilmaiseksi ole saaneet. Joku tietenkin pärjää alalla paremmin kuin toinen, mutta kysymys ei ole ehkä siltikään lahjakkuudesta vaan siitä, että hyvin pärjäävä on valinnut tehdä asiaa, josta nauttii eniten.

Toki sitten esim. fyysisessä teatterissa (ja tanssissa) on paljon tekniikkaa, jota on hyvä opetella luokkahuoneissa ja ehkä ihan itsekseenkin, vaikka videon avulla. Esimerkiksi naamion kanssa näytellessä ei voi toimia lavalla samalla tavoin kuin ilman naamiota. Siksi ehkä pidän fyysisestä teatterista, koska siinä tekniikka on selkeämpää. Silti se ei tarkoita, että tekniikan taakse voisi mennä itseään piiloon.

Tämä seikka, joka koskee näyttelijyyttä saattaa tulla uusille teatteriopiskelijoille karuna yllätyksenä. Se on työtä siinä missä muutkin työt. Se ei ole oman itsensä ympärillä pyörimistä, siinä ei ole mitään mystistä, etkä ihmisenä muutu näyttelijän ammatin myötä jotenkin kiinnostavammaksi. Siksi moni masentuu teatterikouluun päästyään. Tämmöstäkö tää nyt sit olikin, rankkaa puuhaa. Tämä ajattelutapa myös vesittää lahjakuusajattelun. Jos on lähtenyt alalle, nostaakseen itsensä jotenkin muita korkeammalle tasolle, on karu pudotus todeta se asia, ettei täydellisyyttä ja lahjakkuutta ole olemassakaan, on vain erilaisia tapoja tehdä asioita ja toteuttaa ammattiaan.

Mielessä on liikkunut paljon muitakin ajatuksia itsetunnosta ynnä muusta mutta jätän ne myöhemmäksi! Nyt täytyy mennä takaisin parvekkeelle aurinkoon!

Aurinko

Vitsi mikä keli!

Istun parvekkeella ja luen Kuningas Ubua. Aurinko paistaa ja kesä alkoi!

Tiesittekö muuten, että Alfred Jarry on kirjoittanut Kuningas Ubun teini-ikäisenä luokkakaveriensa kanssa esikuvanaan fysiikan opettajansa. Jarryn kuoleman jälkeen (kuoli 34-vuotiaana) yksi entisistä luokkakavereista ilmoitti julkisesti, ettei Jarry ollut yksin kirjoittanut näytelmää ja ettei kunnia näytelmästä kuulunut yksin hänelle. Luokkakaverilta kysyttiin, miksei hän Jarryn elinaikana kertonut asiasta ja luokkakaveri ilmoitti, ettei "tuollaisessa ääliömäisyydessä ollut mitään kehuskelemisen aihetta!"

Näytelmän "ääliömäisyys" kiehtoo minua. Se herättää paljon näyttämöllisiä kuvia ja olen nauranut ääneen lukiessani sitä. Vaikka kauhean rujo ja raakahan se on, mutta niin överi.

Ei niin laiska lauantai

Kirjastossa käyminen kuulema piristää enemmän kuin palkankorotus. Vaikee sanoo ja vertailla, kun en oo koskaan saanut palkankorotusta. (Saisinpa edes palkkaa!) Mutta kirjastossa käynti kyllä piristää mua aina. Meenkin aina kirjastoon, jos vähänkin ahdistaa tulevaisuus tai ihmiset tai mikä vaan. Ja lähden pois kassillinen täynnä kirjoja, näytelmiä, ideoita ja inspiraatiota. Nytkin tuli lainattua monta uutuusromaania (pikalainoja, joita en ikinä ehdi palauttaa ajoissa).

Ja sitten lainasin muutamia näytelmiä muun muassa Jarryn Kuningas Ubun ja Lorcan näytelmiä. Tuo Kuningas Ubu on kummitellut pitkään tai siis olen kuullut siitä ja olisin halunnut tutustua mut ei oo jotenkin tullut luettua. Joitain ohjaustulkintoja oon siitä nähnyt (opiskelutöinä yksittäisiä kohtauksia). No nyt tänään vihdoin sain sen käteeni ja siinäpä vasta mainio höpsö surrealistinen näytelmä! Ei tosin ehkä ihan sooloainesta, koska henkilöluettelossa on muun muassa "kokonainen Puolan armeija" ja "kokonainen Venäjän armeija". Mutta ehkäpä joskus vielä ohjaan tuosta oman tulkinnan, jos vaan löytyy tarpeeksi rohkeutta ja sopiva porukka.

Vapun jälkeen oli balettitunnillakin ihanan rauhallista ja kaupungilla samaten. Haahuilin vähän vaatekaupoissa ja maltoin olla ostamatta mitään, koska en tarvitse mitään. Kävin kahvilassa ja lueskelin yhtä kirjaa lopputyötä varten.

Nyt sitten kuitenkin leivoin sen juustokakun painostuksen alla. Mun dieetti uhkaa mennä tänäänkin pieleen. Koska kuka voi olla syömättä omatekemäänsä juustokakkua? Oli kuitenkin sen verran raskas askel baletissa, että pakko vähän skarpata nyt. Eilen sentään tein puol tuntia rasvanpolttojumppaa ja persejumppaa ja jopa venyttelin. Kyllä tuli hyvä olo!

Vappua

Vappu ei tänä vuonna ole aiheuttanut oikein minkäänlaista intohimoa saatika stressiä. Ehtii sitä juhlia toukokuussa muutenkin! Oltiin Seinäjoella teatterissa tiistai iltana, sen jälkeen vanhempieni luona kylässä, missä söin kaksi munkkia ja nukuin hyvin. Vappuaattona tultiin takaisin Vaasaan, söin sipsejä, join olutta ja lueskelin kirjaa. Siinä mun vappuriennot. Kesällä on sitten kivempi istua piknikillä ulkona kuin viisiasteisessa vappusäässä. Nyt on mukava rento lomafiilis. Taidan lähteä lenkille!

Viimepäivinä on vaivannut kova väsymys, joten sekin on vähentänyt juhlimisintoa. En tajua mikä mua niin väsyttää. Onko joku raudan puutos vai oonko oikeesti vain loman tarpeessa rankan opiskeluvuoden jälkeen.

Leipomisintoa sen sijaan olisi hurjasti! Vappuna on tullut monesti leivottua munkkeja tai tippaleipiä, niin nytkin jotenkin polttelisi leipasta jotain. Ostin juustokakkuainekset ja kanapiirasainekset. Mutta. En sit tiiä kuka noi kaikki leipomukset söisi! Olen vihdoin ajatellut ottaa itseäni niskasta kiinni ja luopua ylimääräisestä seitsemästä kilosta. Tämä nyt on varmasti liiankin iänikuinen aihe, mutta turhauttaa, kun joulun jälkeen ei oikein mikään vaate ole mahtunut päälle ja kasvot ovat turvonneet. Kesällä olisi kiva olla tyytyväinen itseensä ja pistää päälle mitä lystää!  Ja paino nyt ei ainakaan lähde juustokakkua syömällä.