Teatterin tekemisen motiiveista

Nuorten teatterin tekijöiden parissa elää sellainen myytti, että esityksiä pitäisi tehdä siitä löhtökohdasta, että "haluaa sanoa jotain tärkeää". "Minulla on oltava jotain sanottavaa, ja kun minulla on jotain tärkeää sanottavaa, minulla on lupa alkaa tehdä aiheesta esitystä." Näyttelijät hokevat sitä, kuinka tarve näytellä tulee siitä, kuinka "olen jonkun isomman sanoman välikätenä siinä, välitän jotain ihmisyyden olemusta toisille ihmisille" tai "tutkin maailmaa ja olen sen tulkkina". 

Epäpyhinä, turhina, harrastajamaisina tai narsistisina tai mikä pahinta terapeuttisina motiiveina tehdä teatteria nähdään sellaiset syyt (jotka voin itse lähes kaikki allekirjoittaa) kuin esimerkiksi löytää uusia tuttavuuksia, viettää mielekkäästi aikaa, etsiä itseään, tulla paremmaksi ihmiseksi, oppia sosiaalikseksi, oppia ilmaisemaan itseään, oppia olemaan esillä, olla mukana porukassa, saada hyvä syy tehdä ylipäänsä jotain ja mennä eteenpäin elämässä, saada syy tutkia asioita. Kyllä, haluan usein myös sanoa jotakin, tutkia jotakin, mutta mukana on aina myös näitä "pinnallisia ja lapsellisia" syitä. 

Yksi epäpyhä syy alkaa tehdä esitystä on minulle  "tarve olla keskellä prosessia". Prosessi on tavallaan kuin huume, joka vie mukanaan, antaa elämälle mielekkyyden ja syyn lukea, tutkia ja innostua asioista. Ohjausprosessi pistää minut työskentelemään ihmisten kanssa ja tekee minusta luontevasti sosiaalisemman. Ihmisten mukanaolo lisää motivaatiota ja panostamista, se pistää skarppaamaan ja työskentelemään kovasti, mikä taas palkitsee ja auttaa nauttimaan elämästä ja myös vapaahetkistä. Silti usein, jos joku kysyy, miksi teet tätä esitystä, vastaan: "Halusin tutkia kauhua lavalla" tai "halusin selvittää, mistä pelko syntyy" tai muuta vastaavaa. Nämä molemmat ovat totta, mutta ehkä syvempi syy on se, että halusin heittäytyä prosessiin kivojen ihmisten kanssa, halusin innostua ja halusin syyn elää. Mutta eihän sillä tavoin voi työskentelyään perustella. Pitää olla jokin pätevämpi syy. 

Ehkä kuitenkin tärkein juttu minulle nykyisin on tämä: 

"....se taianomaisen maailman luominen. Maailma, jota ei ollut olemassa, syntyy eläväksi. Sitä jaksaa aina pohtia maailmaa, tehdä töitä pari vuotta sen eteen, että uusi ehjä maailma taas syntyy. Siksi, että se kokemus kiehtoo. Se ei ole yksi hetki vaan hitaasti hahmottuva kuva. Siinä on jotain ihmeenomaista tai pyhää." (Juha Jokela)

Taiteen tekemiseen on hyvin monia syitä ja joskus motiivejaan on hyvä itsekin pohtia. Ainoa mikä on varmaa on se, että rahan vuoksi tätä ei tehdä. 

Nuorempana olen usein epäillyt soveltuvuuttani koko alalle, koska motiivini ovat olleet vääriä. Aluksi aloin tehdä teatteria uteliaisuudesta ja koska halusin päästä sosiaalisista peloistani. Myöhemmin halusin tehdä teatteria koska se oli kivaa tai koska halusin olla siinä hyvä. Halusin olla hyvä esiintyjä ja hyvä ohjaaja, pätevä. Sekin tuntui väärältä syyltä, narsistiselta. Kunnianhimohan on narsismia? Koulussa joskus puhuttiin siitä, kuinka "kunnianhimo ja ego tulevat helposti luovuuden tielle". Tämä on varmasti totta, mikäli maineen tavoitteleminen menee kaiken edelle, mutta jossain määrinhän ihmisen pitää olla motivoitunut ja ahkera, että hänen ylipäänsä tulee opittua ja tehtyä jotakin. Ajattelin, että mikäli molemmat motiivit, halu olla hyvä tai halu pitää hauskaa ovat vääriä ja liian egoistisia, minun tulisi siis vaihtaa alaa. Ajattelin, että kaikilla muilla "oikeilla" teatterin tekijöillä on jotkut paljon jalommat motiivit. Tähän saumaan ei ainakaan auttanut Grotowskin "Kohti köyhää teatteria" -kirjan lukeminen. Grotowski tunnetaan hyvin pedanttina teatteriguruna, joka vaati oppilailtaan armotonta antautumista. 

Enää en jaksa miettiä, olenko jotenkin täysin vääränlainen ihminen syventymään teatterin tekemiseen. Elämä on liian lyhyt sen välttelemiseen, mistä pitää ja mistä nauttii ja missä on kehityskelpoinen. Elämä on liian lyhyt omien motiiviensa ylianalysoimiseen ja itsensä leimaamiseen egoistiksi vain sillä perusteella, että on muka olemassa jotain pyhempää ja jalompaa. Mitä väliä lopulta oikeastaan on sillä, mistä motivaatio kumpuaa, kunhan se kumpuaa. Vaihtoehto olisi olla masentunut ja tekemättä mitään tai olla kuollut. 

Soveltavan draaman tekemisen syyt ovat minulla ehkä vähän eri kuin "puhtaasti" taiteellisen teatterin tekemisen, mutta niistä sitten erikseen. 

 "Ihmistä ajaa koko ajan eteenpäin jokin voima, toteutumisen pakko. Toteutumattomuus on teatterin traagisia peruskertomuksia. Toteutuminen on jotakin alkukantaista. Se on halua kukkia. Taiteen tavoittelu on toteutumisen pakkoa, samoin kutsumustyö.

 Ihminen on aloitteellinen. Heti kun ihminen tulee maailmaan, hän pyrkii aloitteisiin. Hän tulee tietoiseksi ominaisuuksistaan ja pyrkii etsimään niiden varassa rajojaan. Minua miellyttää ajatus, että pelkkä maailmassa olo on syy toimia." (Kaisa Korhonen)

Vallan linnake eli Borgen

Olen innostunut Vallan linnake -sarjasta ja katsonut sitä nyt kaikki Katsomosta tulleet jaksot. Ainoastaan yksi asia mua ärsyttää todella paljon. Se pääministerin mies! Hitto miten keskenkasvuinen tyyppi, pitää vaimoaan ihan tossun alla! Kaikki mitä se pääministeri tekee, on tämän kiukuttelijan mielestä väärin. En tiedä, onko miehestä tarkoituksella tehty niin ärsyttävä narsisti, vai onko hahmo tahattoman jälkeenjäänyt. Jotenkin on vaikea kuvitella, että noin fiksu nainen jaksaisi roikkua tuollaisessa miehessä. No, toisaalta jonkun mielestä hahmo on varmasti vain inhimillinen. Onhan pariskunnalla sentään kaksi lasta. 

Muutenkin noiden kahden suhde on kuvattu jotenkin yliromanttiseksi. Onko vuosikymmenen yhdessä ollut pariskunta edelleen noin toisissaan riippuvia ja kokoajan pussailemassa, ja jos toinen ei joka ilta jaksakaan harrastaa seksiä, niin toinen on jo eroamassa. Ei kai se nyt ihan noin mene kellään. 

Noh, on sarjassa vielä pari muutakin asiaa, mitkä ärsyttävät. Ensinnäkin se, miten avuttomia perheen lapset ovat! Kauhea kriisi syntyy siitä, ettei jääkaapissa ole maitoa ja pääministerin on lähdettävä ostamaan teini-ikäiselle tyttärelleen sitä. Mitä helvettiä! Osta ite maitos. Ja miksi lapsia pitää kuskata kouluun? Eikö Tanskassa kulje julkisia? Ihmetyttää myös se, eikö pääministerillä ole varaa hommata lastenhoitajaa tai edes siivoojaa? Ei kai nyt perheen arki voi kosahtaa pelkästään siihen, että mies on huomionkipeä, eikä jaksa vastata perheen arjen pyörittämisestä. Kyllähän käytännön asiat varmasti jotenkin rahalla järjestyisivät. No, tietenkin draamaa pitää saada jostain, kun kerta draamaa ollaan tekemässä. 

Muuten sarja on oikein kiinnostava ja viihdyttävä ja näyttelijät tosi hyviä ja normaalin näköisiä ihmisiä, ei liian kauniita. Poliittisten koukeiroiden todenperäisyydestä en osaa niin sanoa, mutta olen lukenut, että ne vastaisivat sarjassa hyvinkin todellisuutta. Suosittelen kyllä sarjan katsomista kaikille, mikäli joku vielä on välttynyt!

Nyt loppu

Nyt saa riittää tämä lopputyöstä murehtiminen! Ja se ei onnistu muuta kuin kirjoittamalla se lopputyö. Ei yhtään kivaa hommaa mutta ei auta. Aina ei voi olla kivaa. On sentään kaunis sää ja parvekemaisema. Homma vaatii myös paljon kahvia ja paljon vissyä. Nyt on kasassa 30 sivua jäsentelemätöntä lätinää ja lainauksia. Helppoahan tuo kirjoittaminen vielä on, mutta järkevän ja jäsennellyt tekstin aikaansaaminen onkin sitten ihan eri asia.

Lauantai-ilta Kallvikissa

Miksen oo pitkään aikaan (noin kolmeenkymmeneen vuoteen) käynyt Kalvikissa! Ihana paikka! Ihan kuin olisi Hangossa. Tai ulkomailla. Käytiin paistamassa makkarat ja maissit ja lähdettiin puoli kahden aikaan yöllä. Mulla oli päällä villasukat, pipo ja toppatakki.

Ikäkriisi

Tuntuu välillä, että olen liian vanha pitämään tällaista päiväkirjablogia. Sellaisia pitävät yleensä alle kolmekymppiset tai parikymppiset. Pitää miettiä uusi suunta, miksi oikeastaan kirjoitan tätä. Toisaalta mitä vähemmän kirjoitan, sitä typerämmältä se tuntuu ja päin vastoin. Kun pystyisin vaan ylipäänsä unohtamaan koko ikäasian ja vaan tekemään itselle tärkeitä juttuja, heittäytymään iästä huolimatta. On jotenkin outoa, kuinka esimerkiksi elokuvissa oman ikäiset näyttelijät tuntuvat 15 vuotta vanhemmilta kuin itse on. Usein myös oman ikäisillä on jo teini-ikäisiä lapsia ja pitkä työura takana. Siinä valossa en enää yhtään ihmettele, että ensinäkemältä monet luulevat minua 25-vuotiaaksi. 

Kesä on kulunut lähinnä lukiessa, vähän juhliessa, elokuvia katsellessa ja tanssiessa. Mitään oikeaa lomaa en ole osannut mökkeilyn jälkeen pitää, vaan olen tasaisesti stressannut kaikkea mahdollista. Siksi varmaan tulin kipeäksi, jotta voisin muutaman päivän vaan olla stressaamatta ja lykätä tärkeitä asioita hyvällä omallatunnolla. Lopputyötä olen kirjoitellut hiljakseen, enemmän olen lueskellut. 

Syksyllä on tiedossa paljon kaikkea kivaa opintoihin liittyvää, kun nyt vaan malttaisin hoitaa alta pois nämä kesähommat. Ajattelin vihdoin jatkaa espanjan opintoja ja tiedossa on myös tanssiopintojen lisäksi monologikurssia, tanssiteatteria, corporal mimea ja mahdollisesti visuaalista teatterilabraa. 

Olen nyt tehnyt pikkuasioista valtavia peikkoja, ja toivon että saan pian ryhdistäydyttyä. Toisaalta lukeminen ja elokuvien katseleminen on ollut mukavaa ja inspiroivaa. Moni leffa on tehnyt vaikutuksen, muun muassa Rust & Bones (ja Marion Cotillard on kyllä maailman kaunein nainen). Katsoin myös uudelleen Take This Walz -leffan. Jostain syystä tykkään siitä tosi paljon, vaikka Michelle Williamsin olemus on jollain lailla ärsyttävän ja kiehtovan löllö. (Mietin, miten niin ruikkulaiha ihminen voi olla olemukseltaan niin löysä!) Mulla tulee Michellestä mieleen yksi tuttu. Hän on jotenkin olemukseltaan ja käytökseltään ihailtavan luonnonlapsi, hänellä on taipumus vaikuttua tosi vahvasti asioista ja lähestyä ihmisiä tosi suorasti ja sanoa ajatuksiaan ääneen. Näen Michellen olemuksessa myös itseäni. Varsinkin lukioaikoina muistutin kuulema kasvoiltani paljon häntä.

Ihan ei ole tämä kesä mennyt hukkaan. Olen hieman päässyt grillailemaan, saunomaan ja tealttailemassakin käytiin. Kyseessä oli eräs metsätapahtuma, jossa on paljon hauskoja tyyppejä ja paljon teknoa. Sattui myös helteet tuolle viikonlopulle, mukavaa! Rakastan telttailua ja metsässä olemista, lähteminen ja pakkaaminen on vaan usein aikamoinen operaatio. Ainoa puute tuossa paikassa on, että lähellä olevassa lammessa ei saa naapurien vuoksi uida. Käytiin siis salaa uimassa, ennenkuin se kiellettiin uudelleen. Telttailuun kyllä kuuluisi uiminen ja helle. 

Tämä ikäkriisi puskee näemmä aina, kun olen vähän liikaa itsekseni, enkä tee tarpeeksi "hyödylliseksi" katsomiani asioita. Paradoksaalisesti mitä enemmän stressaan ja moitin itseäni, sitä vähemmän saan aikaiseksi. Pitää vaan tehdä joka päivä edes vähän jotakin, joka vie eteenpäin, niin mieli pysyy rauhallisena. 

Syksyn tanssitreenit

Tulipa sitten heti flunssa, kun pääsin vauhtiin treenaamisessa. Nytkin on kuumetta, joten päivityksestä tulee lyhyt ja kuiva. Ei auta kuin maata sängyn pohjalla nenäliinavuoren keskellä. Tuo fitness-jumppa taisi olla vähän liikaa. Tuli tosi huono olo kesken tunnin ja lihakset on vieläkin (nyt tiistaina) kipeät. Toisaalta oli ihana päästä kunnon rääkkiin pitkästäaikaa, mutta ilmeisesti olisi pitänyt lauantai lepuuttaa. Oli ihana päästä myös kunnolla nykytanssin treenaamisessa alkuun. Toivottavasti jo ensiviikolla taas. Tämä viikko taitaa mennä toipumiseen.


VK 33

Torstai 13.8.
nykytanssi 90 min.

Perjantai 14.8.
jazz 60 min.
fitness 120 min.

Lauantai 15.8.
nykytanssi 75 min.
nykytanssi 75 min.



VK 34, 35

FLUNSSA



VK 36

la 5.9. 
fyysinen teatteri 5 h

su 6.9. 
fyysinen teatteri 5 h


VK 37

ti 8.9.
baletti 75 min.

ke 9.9.
juoksulenkki 60 min.

to 10.9.
nykytanssi 90 min.

la 12.9.
fyysinen teatteri 5 h

su 13.9.
fyysinen teatteri 5 h


VK 38

ti 15.9.
baletti 75 min.

to 17.9. 
nykytanssi 90 min.
venyttely 30 min.

la 19.9.
nykytanssi 75 min.
nykytanssi 75 min.


VK39

Tapahtumia tapahtumien perään

Kesällä on kiva kun on kaikenlaisia bileitä ja tapahtumia koko ajan, varsinkin täällä Helsingissä. Olihan Vaasassakin tapahtumia, mutta väkeä niissä oli vähemmän. (Tietenkin tapahtumiin lähtemistä rajoitti Vaasassa myös se, etten tuntenut sieltä ketään muita kuin koulukavereita.) Vaasassa olin myös viime kesänä joissakin tapahtumissa itse esiintymässä, ja muuten aika menikin teatterin parissa. Jotenkin siellä oli surullista se, että kovasti ihmiset järjestävät kaikenlaista mutta sitten kuitenkaan ihmiset eivät lähde tapahtumiin. Vaasalaisia haukutaankin "homeperseiksi". Kuulema vaasalaiset jäävät kotiin, jos sataa tai tuulee. Ja Vaasassa tuulee aina! Joskin siellä sataa vettä harvemmin kuin Helsingissä ja aurinko paistaa useammin.  No, itse olen usein ihan yhtä laiska.

Viime viikonloppuna oltiin hauskoissa puutaloteknobileissä Lapinlahdessa. Omenapuutalo on talo, jota voi vuokrata erilaisiin tapahtumiin. Mainiot bileet ja tuttujakin siellä oli. Alkuillasta tarkeni jopa mekossa ilman sukkiksia! Loppuillasta vaihdoin paljettihousuihin ja peruukkiin, mikä ehkä oli vähän överiä, koska naamiaisteemasta huolimatta suurin osa porukasta hiihteli farkuissa. Ainoastaan tapahtuman järjestäjillä oli tosi hienot kostyymit ja led-valoja hiuksien sisällä.

Uusiin ihmisiin en kauheasti tutustunut, väki oli ehkä jonkinverran nuorempaa teknoporukkaa. Olin myös tosi väsynyt ja gini kihahti vähän liikaa päähän.  Mutta bileiden formaatti oli mainio. Glitteriä löytyy vieläkin villapaidasta.

Paljon on jäänyt bileitä ja tapahtumia myös väliin. Osaksi tuon paskan sään vuoksi, osaksi laiskuuden, osaksi lopputyöahdistuksen vuoksi. Ja välillä on muutenkin kiva vaan elää arkea ja keskittyä tanssimiseen ja lukemiseen. Nyt pitäisi vaan rykästä se lopputyö pois jaloista, niin voisi keskittyä muuhun! Toisaalta on tullut luettua paljon kaikkea mielenkiintoista sen varjolla, että se jotenkin hämärästi liittyy aiheeseen.

Tänäänkin olisi vaikka mitä tapahtumia. Kalliossa ja Suvilahdessa nyt ainakin. Kohta alkaa olla tämän kesän juhlimiskiintiö täynnä, pitää ottaa jatkossa vähän iisimmin, ainakin sen ginin kanssa...

Syksy

Oon nyt suosiolla todennut, että tämä kesä jäi välistä ja että nyt on jo syksy. Kesä olisi muutenkin mennyt lopputyön stressaamiseen, joten ihan sama. Lähden sitten jonnekin lämpimään, kun kandityö on valmis.

Linda joraa

Ilmoittauduin äsken varmaan kahdellekymmenelle tanssitunnille syyskaudelle. Toivon todella, että pysyn terveenä ja että jaksan oikeasti rampata noilla tunneilla. Koska kyllä sitä edistystä tapahtuu, kun vaan jaksaa puurtaa. Lukujärjestys koostuu etupäässä nykytanssista ja baletista mutta mukana on myös streetiä, jazzia, afroa, breikkiä, fitnessiä, venyttelyä ja tanssiteatteria. Ilmoittauduin myös joillekin "pehmeille" tunneille, jotka on tarkoitettu "ikääntyville". Mähän olen ikääntyvä! Pehmeet tunnit kuulosti niin hyvältä, varsinkin, kun olen tällainen hidas oppimaan. Ehkä ikääntyvien jazzissa mäkin pysyn mukana.

Toivottavasti ehdin tanssimisen lisäksi myös suorittaa noi teatteriopinnot loppuun syksyllä...

Egosta

"Jos esiintyjä (ihminen) luopuu egosta, hän luopuu suosion ja hyväksynnän jatkuvasta janoamisesta, hän luopuu mukavuudenhalusta, ennakkoluuloista, häpeästä ja syyllisyydestä, kärsimyksestä, lunastuksesta ja suorituspaineista. Hän luopuu mahdollisesti karriääristä ja rahasta, auktoreteetista, narsismista ja orjuudesta, intensiteetin narkomaniasta ja kärsimättömyydestä. 

Ja mikä tärkeintä, hän luopuu pelosta." (Juha-Pekka Hotinen)

Häiritseviä esseitä

Olipa onni, että tuli aikoinaan hankittua Juha-Pekka Hotisen Tekstuaalista häirintää -esseekokoelma tuonne kirjahyllyyn. En ole pahemmin ehtinyt kirjaan tutustua, mutta nyt tekstit osuivat hyvään saumaan!

Kirjoituksissaan hän pohtii hyvin samantyyppisiä kysymyksiä kuin omassa mielessäni on pyörinyt viime viikkoina koskien mudon ja sisällön suhdetta, kokonaisuuden ja esityksen osien suhdetta, egon ja roolin suhdetta, metatasoilla leikittelyn vanhanaikaisuutta ja tympäännystä "illuusioiden rikkomiseen", eri esiintyjyyden ja ilmaisun tasojen pohdintaa. Hän pohtii myös tanssin maailmassa aikoinaan paljon keskustelua herättänyttä seikkaa ruumiin aitoudesta eli muun muassa sitä, mikä on "aitoa" liikettä, "todellista" liikettä; milloin ruumis on aito ja tosi ja milloin teatraalinen, milloin liike on löydettyä ja milloin keksittyä. Lisäksi hän pohtii, onko lavalla olemista osattava vai riittäkö oleminen. Äärimmäinen ja kiinnostava väite on myös se, että psykorealistinen metodinäytteleminen olisi samalla tapaa löydettyä ja lavalle tuotua kuin Duchampin pisuaari kuvataiteen puolella.

Itse mietin myös, tekeekö toisto liikkeestä keksityn, voiko keksitty liike olla aito ja pystyykö katsoja erottamaan aidon ja teatraalisen liikkeen eron ja miten se vaikuttaa katsomiskokemukseen, ja mitä välilä aitoudella lopulta on? Kiinnostava on myös kysymys näkökulmasta. Miten voidaan määritellä esitykseen jokin naiivin subjektiivinen näkökulma, kun pysyvää subjektia ei ole todllisuudessa olemassakaan; ihmisen identiteetin käsityskin on hyvin hajanainen ja ihminen voi päättäessään vaikuttaa oman identitettiinsä kehittämiseen. Toisaalta Hotinen pohtii, että nykykatsoja ehkä teatterissa juuri kaipaa naiivia tarinan, illuusion ja näkökulman komboa, koska mikään muu ei ole tässä maailmassa yhtenäistä ja selkeää.

Hanna ja kabaree (In the Dark Room 2014)

Kirjallinen lopputyöni liikkuu paljolti muodon ja sisällön välisten probleemojen välillä ja lisäksi sisältää juuri tuon pohdintaa, kumpi tuli ensin kokonaisuus vai osaset ja kumman ehdoilla esitystä pitäisi tehdä. Onko kokonaisuus osiensa summa vai palvelevatko osaset jotain kokonaisuuden ideaa? Mikä on "oikea muoto" ja onko muodon ehdoilla tehty esitys "sisällöstä tyhjä". Entä sisällön ehdoilla tehty esitys, ketä se palvelee? Miksi sen merkitys olisi suurempi, kenen asiaa se ajaa, onko se pahimmillaan selittelevää, saarnaavaa ja osoittelevaa teatteria, jonka muoto on osoittelevan alisteinen sisällölle tyyliin "Tämä esitys kertoo murhanhimosta, esiintyjillä on punaiset vaatteet ja katosta roikkuu koko esityksen ajan kirves." Voiko sisältö olla rationalistisesti ja verbaalisesti selittämättömissä ja sen pystyy "selittämään" ainoastaan muodon kautta, tällöinhän muoto on se sisältö.

Kirja ei anna oikeastaan minkäänlaisa vastauksia, mutta antaa hyvää taustatukea pohdinnoille ja herättää kiinnostavia lisäkysymyksiä. Sain taas vähän lisää kipinää kirjoittamiseen.

MakeupGenius

Kokeilin MakeupGeniusta.

Mä luulen, et jätän Suvi Tiilikaisen, Bykarim Rahmanin ja kumppaneiden neuvot jatkossakin sikseen.

Maailman paskin drinkki

Älä kokeile tätä kotona.

Sain eilen päähänpiston tehdä gin tonicin ilman tonicia, koska sitä ei ollut. Oikeastaan inhoan giniä, mutta halusin hieman humaltua, ja muuta alkoholia ei ollut oikein saatavilla. Tunnetustihan gin tonic on tosi hyvää (lue siedettävää) kurkun kanssa (mikäli nyt ylipäänsä ginin mausta pitää). Ajattelin sitten fiksuna tyttönä korvata tonicin kurkkumehulla, ja lisäsin vielä vähän tuoretta ananastakin sekaan. Mehun tekeminen sinänsä oli elämys, en ole koskaan aiemmin tehnyt kurkusta mehua.

Mutta mikä sai mut luulemaan, että sotkusta tulis jotenkin hyvää? Ensinnäkin inhoan kurkkua smoothienkin seassa. Miten nämä kaksi inhokkimakua yhdistämällä voisi saada aikaan jotain hyvää? Ananas ei pelastanut tilannetta, joten lisäsin sekaan vielä vissyä (!).

Hyi saatana että oli pahaa! Mutta yllättäen drinkki parani vähän, kun sen antoi oleentua ja sekoitteli sitä vähän enemmän. Se voisi maistua siltä, että joku drinkkifriikki ehkä jossain voisi tykätä siitä. Mutta kyllä mä taidan jatkossa luottaa edelleen sitruuna-, votkapohjaisiin juttuihin. Tulee taatusti hyvää. No, ehkä tollasta vois terveysjuomana pakon edessä juoda, ilman giniä. Joku masokisti vois lisätä sekaan vielä vähän spiruliinaa ja pinaattia. Oksu.

Tekstuaalista viikkoa

Viikonloppu oli mukava. Oltiin "teknoristelyllä" Kalasatamassa. Harmi, että loppuillasta oli kaatosadetta. Tuollaiset tapahtumat kyllä vaatisivat hellettä ja aurinkoa, vaikka ihan mukavaa oli sateessakin.

Sunnuntaina sain yllätysvieraan Vaasasta ja illalla olin kaverin kanssa katsomassa Amy-dokkaria. Vähän tuli sitä katsoessa tirkistelijäfiilis ja mietin, miksi tällainen dokumentti on tehty tai että miksi tulin katsomaan sitä. Toisaalta musiikki oli leffassa todella edukseen ja ihailtavan täysillä Amy on musiikkia tehnyt. Vielä enemmän kuin laulujen sanat, minua ihastuttivat laulujen sovitukset, koko Amyn musikaalisuus ja luonteva esiintyminen. En ole kauheasti Amyn musiikkia tietoisesti kuunnellut, mutta ei häntä nyt millään ole voinut olla kuulemattakaan.

Kaveri sanoi, että näytän siltä kuin olisin menossa gayfestareille.
Vaihdoin myöhemmin illalla siniseen peruukkiin ja  lisäsin oranssia huulipunaa. 

Maanantaina päätin, että en ole kipeä ja menin lenkille. En mä sitten kai ollut kipeä. Löysin myös ihan mahtavan ulkoilmakuntosalin Vantaanjoen rannalta! Kannatti lähteä urheilemaan, koska ei mulla nyt ole mitään flunssaoireita enää. Eilen sitten uskaltauduin balettiinkin. Kauhea kynnys mennä tanssitunneille näin monen päivän tauon jälkeen. Tänään sitten nykytanssia.

Olen kirjoittanut haparoivia ensirivejä lopputyöhöni. Viitisen sivua filosofista lätinää. Varmaan hyvin epätieteellistä jaaritusta, mutta jostain se on pakko aloittaa. Kai ne ajatukset jalostuvat kirjoittamalla. Edellisestäkin lopputyöstä varmaan työstäessä katosivat kaikki aluksi kirjoittamani, mutta toisaalta ilman alkua ei tule mitään. En kyllä ymmärrä, miksi lopputyön pitää olla niin lyhyt, 20-30 sivua vain! Humakissa kirjoitin 80-sivuisen lopputyön kansalasiaktivismista.

Uusia pieniä asioita tällä viikolla

Olen aloitellut pikkuhiljaa ja pitkästä aikaa taas aamusivujen kirjoittamisen, eli kolme-neljä sivua ajatusvirtaa joka aamu. Koskaan siitä ei oikein ole ollut rutiiniksi asti ja tapa on sitten hiipunut yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. En myöskään saa kirjoittamista aloitetuksi ilman aamukahvia. Mutta ei kai se niin justiinsa ole, kirjoittaako ennen kahvia vai kahvin kanssa. Ensimmäisistä aamusivuista keskiviikkona syntyi monta oivallusta ja ehkä yhden uuden esityksen alku.

Ostin ja join eilen elämäni ensimmäistä kertaa kofeiinitonta kahvia. Tuntui tosi oudolta idealta keitellä espressoa yhdeksältä illalla itselleen ilman mitään syytä. Ainoa syy oli se että teki mieli kahvia! Ihan mahtavaa, miksen ole aiemmin keksinyt tuota! Olen aiemmin aina miettinyt, että eikö juuri kofeiini ole se juttu. Että vähän sama kuin alkoholiton siideri (joka on kylläkin myös ihan hyvää). Mutta joskus tekee mieli kahvia ihan vain sen kahvin idean ja maun takia, ei niinkään kofeiinipöllyn vuoksi, niinkuin aamuisin. Kofeiiniton espresso maistui hyvältä, ehkä vähän miedommalta. Huono puoli siinä vain oli, että aamulla ei sitten tehnyt yhtään mieli kahvia, eikä aamukahvinautinto tuntunut samalta.

Olen lukenut vihdoinkin Martha Vestinin kirjaa "Regi - Kreativitet och arbetsledarskap. Jännää, ettei suomeksi kukaan ole kirjoittanut tuollaista selkoteosta ohjaamisesta, vai onko? Tuon kirjan jos olisin lukenut kymmenen vuotta sitten, niin olisin säästynyt monelta kantapään kautta oppimiselta ohjatessani omia esityksiä. Toisaalta nyt kirja ei tarjoa mitään mullistavaa, kun tiedän tuon kaiken omien kokemusten kautta ja koulussakin tietysti oppii. Mutta silti, hyvä kirja kerrata ja mukava lukea pitkästä aikaa ruotsia. Tuota varmaan tosin pystyisi lukemaan ihan kouluruotsillakin, se on niin selkeästi kirjoitettu.

Aloin suunnitella sooloesitystä eräästä aika isosta aiheesta. Ajattelin, että jos nyt kerrankin tekisin esityksen, joka on oikeaoppista teatteria. Eli on aihe, teema ja päähenkilö ja realismia ja muoto lähtee siitä stilisoitumaan. Ei mitään "alitajuista, ideaan, kuviin ja pohjatunnelmaan perustuvaa uniteatteria", mitä olen aiemmin tehnyt. Mutta jokin siinä tekstilähtöisessä tökkii. Se tyssää aina siihen, että tuntuu, että tämä on jo niin nähty tämä homma ja muut tekee sitä paremmin, niin miksi minä väkisin yritän. Aihelähtöisessä ei sinänsä ole mitään vikaa, allekirjotan tekotavan ihan täysin ja se rajaa hyvällä tavalla tekemistä. Mutta en oikein tajua itsekään, mikä tollasessa juonipohjasessa ja tekstiin perustuvassa jutussa sitten oikein tökkii. Esimerkiksi näytelmät tai romaanidramatisoinnit, jopa runot, jotenkin niissä vaan tuntuu aina olevan liikaa materiaalia, jonkun muun ideoita, jotka ei anna mulle mitään. Vähän kuin että haluaisi ostaa juustosämpylän ja saakin kaupan päälle koko leipomon ja kymmenen kiloa juustoa ja lisäksi vielä kopan limua. Sitten, kun lähtee karsimaan, niin alkaa miettiä, että noh, miksi mä ees oikeastaan käytän tätä näytelmää, kun karsimalla se näytelmän ideakin sitten katoaa, miksen käyttäisi pelkkää ideaa ja aloittaisi siitä pelkästä sämpylästä?

Ehkä mä nyt kuitenkin yritän, tehdä oikein teatteriteatteria, niin saan sillä ehkä tuon Regi kakkosen kuitattua. Ajattelin, että jos nyt pidän tuon yhden romaanin pohjalla ja mielessä ja otan siitä sen pohjaidean. Ei sitten lopulta haittaa, jos esityksestä tulee ihan erilainen kuin kirja oli. Pohjavire kuitenkin ehkä säilyisi.

Tällaisia mietteitä tänään. Tanssitunnit jäi aika vähiin tällä viikolla omituisen kuumeilun vuoksi. En oikein tiedä, oonko mä kipeä vai en. Sydän hakkasi eilen kyllä tuhatta ja sataa, kun käärittiin futonia, että en sitten tiedä, onko mulla vaan super huono kunto, oonko mä ylikunnossa vai oonko mä vaan juonut liikaa kahvia? Kuumetta ei kuitenkaan yleensä tällä tavalla ole, että en sitten tiedä. Mitään muita flunssan oireita ei ole kuin aivastelua ja keskiviikkona vilutti. Olen syönyt hulluna vitamiineja ja sinkkiä.

Ai niin, hommattiin Netflix. Sieltä löytyy ihan hyviä leffoja. Katsoin Adelen elämä osat 1 ja 2. (Miksei 1, 2 ja 3? Ykkönen ennen Emmaa, kakkonen Emman kanssa ja kolmonen Emman jälkeen). Muutamia asioita siitä. Leffa oli yllättävän leppoisa ja dokumentin omainen, olin ajatellut, että se on jotenkin tosi hurja "taidepornoleffa".

Pystyin samastumaan täysin päähenkilön tarinaan. Ihan samaa rataa se ei kulkenut kuin omani, itselläni meni ensirakkauden ja ensiseurustelun välillä monia vuosia. Ja siinä oli välissä vaikka mitä yritystä. Ja muutenkin aloitin rakkauselämän ja oikeat ihastumiset vasta parikymppisenä. Erokin oli hieman erilainen mutta suhteen kuvio melko samanlainen, itse olin erotessa vieläkin rakastunut, toinen keskittyi enemmän uraansa. Emma muistutti ulkoisestikin monia eksiäni, tosin olen taiteilijoiden ja filosofien sijasta ihastunut aina insinööreihin!

Alkuperäissarjakuvaa, josta leffa on tehty, on kovasti kehuttu lesbojen keskuudessa. Mielestäni elokuva on ihan eri tasolla sarjakuvan kanssa. Sarjakuvan piirrosjälki on keskinkertaista nuoren tytön räpellystä ja kliseistä sellaista. Ajaa toki varmaan asiansa ja ymmärrän, miksi moni nuori tyttö rakastuu sarjakuvaan. (No en ole edes kokonaissuudessaan sarjakuvaa lukenut, netistä selaillut).

Elokuva oli hienosti ja antaumuksella tehty. Myös elokuvan seksikohtauksia on kritisoitu, varsinkin sarjakuvan tekijä itse. Mietin vaan, miten kukaan pystyy sanomaan, millainen lesboseksi on oikeanlaista pelkästään oman kokemuksensa perusteella? Sarjakuvan piirtäjän ja monen muun kriitikon mielestä leffan seksi oli feikkiä. Mun täytyy sanoa, että meni ihan täydestä. Juuri tuollaista se on joskus ollut. En nyt tarkastellut käsien yksityiskohtaisia asentoja tai muita mahdollisesti feikkejä seikkoja. Pääasia oli, että tunne välittyi, juuri tuollaista se on, kun on juuri rakastunut ja heittäytyy täysillä. Ja joka ikisissä liikennevaloissa täytyy pysähtyä suutelemaan. Jos sarjakuvanpiirtäjä harrastaa erilaista, tylsää, pikkusievää ja intohimottomampaa seksiä, niin mikä hän on arvioimaan? Pitäköön oman tapansa. Leffa on kuitenkin oma teoksensa. Joskus mua ottaa vaan niin päähän tollanen niuhotus.

Kohta lähdetään tapahtumaan, jossa on mainion kuuloista ohjelmaa, aiempina vuosina kirjaroviolla oli kuulema poltettu muun muassa Suomen laki ja raamattu:

15:15 Risteilymatkustajien valokuvaus 
15:15 Laivakissa Tiukun vegaaninen kasviskeittopäivällinen karjalanpiirakoilla, mehua lapsille 
18:40 Pukeudu merellisesti -kilpailun voittajat julkistetaan

18:50 Kirjeitä erikoiskirjeenvaihtajilta 
19:30 Bingo
22:00 Yhteisöllinen rituaali muinaisen mesopotamialaisen mäyräolennon manifestoitumiseksi
22:15 Kirjarovio

Mihin tiistai katosi?

Tänään on ollut jotenkin kummallinen olo. Omasta elämästä irrallinen. Olen miettinyt kuolemaa ja syöpää ja elämän arvaamattomuutta, ja tavallaan on ollut jopa hyvällä tavalla oivaltava hälläväliäfiilis. Paradoksaalinen hälläväliä, sellainen, että nyt en jaksa enää välittää mistään vaan teen juuri sitä, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta ja tärkeältä, koska huomenna saatan kuitenkin sairastua syöpään tai jäädä auton alle. Mitä väliä, mitä joku ajatteelee siitä osaanko jotain tarpeeksi hyvin toteuttaakseni ideani. Mitä väliä, pidetäänkö minua idioottina, tylsänä, osaamattomana, amatöörinä, tyhmänä, rumana, tyylittömänä tai feikkinä. Koko elämää ei kuitenkaan voi odottaa. Ja koko elämä saattaa loppua millä hetkellä vaan. Jotenkin vapauttava olo. Ja samalla tosi surullinen.

Se johtuu tietenkin tuosta pari vuotta sitten julkaistusta kirjasta, jonka luin uudestaan ja joka kertoo yhdestä tutusta, joka kuoli nuorena syöpään. Koko tapausten ketju ja hänen sairaskertomuksensa ja kirjoittamansa kirja jättää täysin sanattomaksi. Surulliseksi. Tyhjä ja merkityksetön olo.

Ja samaan aikaan pitäisi hihkua riemusta, koska minulla on vielä melkein kaikkeen mahdollisuus vanhenemisesta huolimatta. Ja tavallaan onkin sellainen olo, että miksenpä nyt vain nauttisi siitä, että minulla vielä on molemmat jalat, kädet, toimiva pää ja kroppa, normaali ruokahalu ja suolen toiminta (jollei pallomahaa syömisen jälkeen oteta lukuun). Minulla ei ole oksetusta ja huimausta (paitsi ehkä ohimenevästi pari kertaa päivässä), haluusinaatioita eikä paiseita. Pitäisi nauttia omasta elämästä, eikä piiskata itseään ja kroppaansa niin armottomasti.

En halua nyt kirjoittaa enempää asiasta, siis syövästä. Mutta totean vain, että jotenkin sitä on ollut ympärillä niin paljon viimeaikoina, että olen jopa vähän ihmeissäni, ettei itselläni vielä ole sitä, ainakaan todettu. Jotenkin tuntuu epäreilulta, että joku nuorempi ja elämäniloisempi, korkeasti koulutetumpi ja sellainen jolla on lapsi ja paljon ystäviä, sairastuu siihen ja minä vaan porskutan täällä edelleen tyhjänpäiväisine murheineni. En tietenkään halua syöpää kohdalleni, mutta jotenkin tuntuu, että olisin ansainnut sen enemmän kuin tuo tyttö.

Jotenkin sellainen olo, että haluaisin tehdä ja sanoa jotain suurta ja tärkeää, mutta kaikki jää vain hämäräksi ajatukseksi. Kaikki vaatii niin suuria ponnistuksia, että idea kuolee matkalla tylsäksi kompromissiksi. Silti, joka päivä syntyköön jotain pientä. Ehkä niistä pienistä joku päivä syntyy jotain tärkeää.

Äsken huomasin, että mulla on lievää kuumetta. Lähden silti balettitunnille kokeilemaan, onko tämä pölyallergiasta johtuvaa vai tulevaa flunssaa. Päätä särkee.

Tekee mieli leivoksia. Ehkä koukkaan kahvilan kautta ja jään sinne lukemaan, jos olo pahenee.

Haparoivia askelia paluumuuttajana

Nyt kun mietin, mitä kaikkea on tullut vuoden sisällä tehtyä teatterin saralla, voin tuntea pientä ylpeyttä. On ollut todella monenlaisia kursseja ja projekteja, joista opettavaisimpia ovat olleet taiteellisen lopputyön lisäksi draamatyöpajojen pitäminen ala-asteella, yleisötyön kurssi ja opastuksen pitäminen ruotsiksi, kiertueteatteriesityksen tekeminen, ohjaustyön kurssi ja fyysisen teatterin kurssi. Haasteena onkin nyt suunnitella syksy sellaiseksi, että varmasti opin tarpeeksi ja saan mielenkiintoisia projekteja järjestetyksi itselleni niin paljon, ettei aika kulu lillumiseen ja tyhjän nyhräämiseen. Että saisin pidettyä itseni kiireisenä mutta etten kuitenkaan stressaa itseäni kuoliaaksi ja ettei ala kaduttaa se, että tulin näin aikaisin Helsinkiin.

Vaasan kämppä keskellä muuttoprojektia

Helsinki on aktivoinut minua hieman sosiaalisesti, ja jotain kaupunkikesääkin olen yrittänyt aloitella. Viime kesä meni melkein kokonaan taiteellisen lopputyön tekemiseen, joten nyt ajattelin jättää enemmän aikaa vain olemiselle. Tuntuu silti vähän oudolta, kun ei ole mitään selkeää päivärytmiä. Nyt siis pitäisi ottaa ajasta ilo irti ja tehdä sellaista, mitä ei muuten ehtisi, lukea, kirjoittaa, sisustaa, uida, tanssia, tehdä kirjallista lopputyötä jne. Olenkin käynyt parin viikon sisään festareilla, leffassa, levyn julkkaritilaisuudessa, lyhytelokuvaillassa, kahdessa uudessa baarissa, kampaajalla, pyöräilyllä, monilla lenkeillä, tanssitunneilla, ravintoloissa syömässä, kahviloissa ja kirjastossa haalimassa lähteitä. Kun ei itse tee, niin on aikaa seurata, mitä muut tekevät. Piristävää toisinaan. Sisustaminen on täysin vaiheessa, koska meidän päivärytmit ovat ihan erilaiset; vaikea ehtiä yhdessä esimerkiksi kirpputorille. Mulla on lisäksi viisi tai kuusi pahvilaatikollista "Tiian sälää", joista en vain tiedä, mihin läpeen ne tungen.

Innostuin kovasti siitä yhdestä uudesta baarista, jota on helppo vuokrata esitys- ja harjoituskäyttöön. Vaikka olen tosin luvannut itsellleni, etten ohjaa mitään suurempaa ainakaan vuoteen. Mutta syksyllähän mun on kuitenkin tehtävä Regi2 -kurssi. Se ei tietenkään sisällä koko näytelmän toteutusta mutta jossainhan senkin tuotos pitää näyttää. Tuo voisi olla mahdollinen tila.

Jotenkin rikki

Tämän vuoden alkukesä jää mieleen ainakin toukokuussa jäätävässä merivedessä heitetystä talviturkista, ensimmäisistä oikeista teatterifestareista Hangossa ja esiintymisestä siellä, rentoutumislomasta kylmässä kesäkuun säässä mökillä, leppoisasta juhannuksesta Mustikkamaalla, painajaismaiseksi muuttuneesta muutosta, Prideista, joille en ikinä ehtinyt (paitsi lauantai-iltana hetkeksi euroviisubileisiin, joihin päädyimme vahingossa) sekä todella omituisesta junamatkasta Vaasasta Helsinkiin kesäkuun lopussa.

Tämä kesä on myös sisältänyt hienoista yritystä palata sosiaaliseksi ja ihmisten pariin. Vaasassa kaksi vuotta eleltyäni, olen lähes täysin erakoitunut kaikista muista paitsi teatteri-ihmisistä ja heitäkin olen tavannut vain koulussa ja kursseilla. Viime kesä oli poikkeus, kun tein lopputyötä, silloin elämäni oli hieman sosiaalisempaa.

Äkkirysäys sosiaalisuuteen alkoi heti junamatkalla Helsinkiin. Jouduin muuton keskeltä kiireesti junaan (koska en mahtunut muuttoautoon) puolen tunnin varoitusajalla, joten paikkalippua en ehtinyt saada. Päädyin siis ravintolavaunuun, jossa sainkin runsaasti miesseuraa koko matkan ajaksi. Alkumatka meni leppoisasti jutellen seinäjokelaisen perussuomalaismiehen kanssa, joka alkoi Tampereen kohdalla olla jo melkoisessa tuiterissa. Totesimme eläneemme täysin erilaiset elämät, vaikka ikäeroa meillä oli vain muutama vuosi. Hänellä oli viisi lasta ja hän oli ollut duunari ja yrittäjä 13-vuotiaasta asti. Hän oli kokenut myös traagisia ja kovia juttuja, joita en nyt tässä käy erittelemään. Hän oli matkalla iskelmäfestareille, minä Prideille, hilpeä yksityiskohta. Keskustelu oli kuitenkin positiivishenkistä, vaikka se sivusi loppumatkasta lähinnä maahanmuuttopolitiikkaa. Sain myös mieheltä viinini seuraksi ison tuopin olutta ja kovasti kehuja ulkonäöstäni, mikä oli ihan piristävää. Olin kuitenkin jo tuossa vaiheessa politiikan jauhamisesta melko uupunut ja olisi pitänyt lähteä huilimaan jonnekin perusmatkustuspaikalle.

Jäin kuitenkin litkimään olutta ja viiniäni ravintolaan. Perussuomalaisen jäätyä Tampereelle seuraani liittyi joukko ikäisiäni älykkään ja mukavan oloisia upseereita (tai yksi oli upseeri, muut ehkä jotain muuta armeijan väkeä, nimikkeet eivät kerro minulle mitään), jotka myöskin tunkivat eteeni uuden tuopin olutta.  Politiikan puhuminen yltyi tahtomattani äärimmäisiin mittoihin. Se upseeri alkoi kysellä minulta Natosta ensin ihan asialliseen sävyyn mutta keskustelun jakuessa ja jatkuessa, aloin kokea sen jankkaavana ja ahdistavana. Tuntui, että kysyjällä oli ainoastaan tavoitteena osoittaa tyhmyyteni ja tietämättömyyteni ja muutosta puhkiväsyneenä ja muutenkin henkisesti uupuneena, en ollut valmistautunut tällaiseen höykytykseen.

Kaksi muuta upseeria vaikuttivat leppoisammilta ja yksi ehdotti, jos puhuisin teatterista jotain tai lopputyöstäni, jota olen nyt aloittamassa kirjoittamaan. En oikein tiennyt mistä aloittaa, kun en ole vielä aihettakaan päättänyt ja puhuin jotain mitä mieleen tuli, kauhusta näyttämöllä, elokuvan surrealistisen tunnelman tuomisesta näyttämölle jne. Tajusin itsekin, että olen jo liian väsynyt ja tuiterissa selittämään yhtään mitään älykkyyttä vaativaa. Olin ollut juhlatuulella aiemmin ja tarkoituksena oli jatkaa junasta kodin kautta Priden naistenbileisiin. Yhtäkkiä tämä yksi kovaksi keitetty kokoomusupseeri tokaisi jotenkin näin: "Toi mitä sä puhut, on ihan käsittämätöntä paskaa. Sä tunnut olevan tosi kaukana valmistumisesta". Yhtäkkiä romahdin täysin ja alkoi itkettää. Samaan aikaan vitutti ja hävetti ja ehkä eniten sapetti se, että tiesin upseerin olevan oikeassa, hän näki jotenkin lävitseni. Mä en osaa todellakaan puhua lopputyöstäni, mä en tiedä teatterista paljoakaan ja saatan olla tyhmäkin. Ja toisaalta hän oli täysin väärässä! Tiedän teatterista monenmoista ja ainakin ihan tarpeeksi vamistuakseni. Olin saatanan vihainen siitä, että edes jouduin tuollaiseen tenttiin väsyneenä ja kaiken lisäksi olin menossa bileisiin, en opponointitilaisuuteen. Bileisiin mennessä haluaa ajatella mukavia asioita ja rentoutua, EI puhua maahanmuuttopolitiikasta saatika Natosta eikä varsinkaan selittää analyyttisesti kokoomuslaiselle empatiakyvyttömälle kusipäälle vielä jäsentymättömästä lopputyöstään. Jotenkin koko keskustelu oli muuttunut painajaismaiseksi tenttaamiseksi, josta ei ollut ulospääsyä. Näin jälkikäteen mietin, miksi en vain lähtenyt Natojankkaamisen kohdalla pois.

Ilta päättyi ikävästi. En pystynyt lopettamaan itkuani ja pyysin upseereita poistumaan toiseen pöytään. Kaksi muuta upseeria pyytelivät kolmannen puolesta anteeksi. Lisäksi viereisestä pöydästä eräs täysin selväpäinen nuori mies tuli kysymään, onko kaikki ok. Hän oli jo aiemmin kysynyt samaa, kun oli huomannut tulehtuneen tilanteen. Kerroin että lähinnä hävettää, kun olen niin itkuherkkä ja väsynyt vastaanottamaan mitään kritiikkiä, että ei tässä mitään järkyttävän vakavaa ole tapahtunut. Selvisi, että poika oli itse teatterin äänisuunnittelija, ja hän oli kuullut keskustelun. Hän totesi, että tällaista se on, kun tekee ammatikseen teatteria; jatkuvasti saa selitellä tietämättömille tekemisiään ja perustella koko olemassaoloaan.

Kotiin päästyäni olin niin henkisesti uupunut, etten voinut enää kuvitellakaan bileisiin lähtöä. Olin yhden junamatkan aikana saanut sellaisen henkisen löylytyksen, että olin alkanut epäillä koko olemassaoloni tarpeellisuutta ja tunsin itseni tietämättömäksi idiootiksi, turhaksi, tyhmäksi ja ennen kaikkea amatööriksi omalla alallani. Tuntui, että olen henkisesti täysin tyhjä ihminen, eikä minulla ole kenellekään mitään sanottavaa eikä annettavaa, että olen täysin feikki tyyppi. En osannut edes upseerille selittää, mitä lopputyöni käsittelee. Eniten ahdisti se, että ylipäänsä ahdistuin jostain tuollaisesta! Miksi olen niin yliherkkä ulkopuolisten kommenteille! Ihmisillä on vaikka minkälaisia suuria ongelmia, ja minä hajoan jostain tällaisesta.

Toki viinalla oli vaikutusta alennustilaan ja olo oli seuraavana aamuna henkisesti huomattavasti normalisoitunut ja realistisempi. Tajusin kuitenkin, että olen ollut niin paljon itsekseni viimeaikoina (tai no, ehkä ylipäänsä koko elämäni aikana) etten enää osaa ilmaista itseäni. Mitä enemmän asioista puhuu (tai edes kirjoittaa), sitä helpompi olisi perustella asioita tuollaisille kusipäille. Mutta olen puhunut viimeaikoina lähinnä ruotsia ja sitäkin vain pinnallisesti. En ole edes kirjoittanut kovastikaan viimeaikoina. Minua alkoi tosiaan pelottaa opponointitilanne. Mitä, jos opponoija on samaa mieltä, että en tiedä mistään mitään, en ole valmis, en osaa selittää, mitä olen halunnut sanoa, ja kaikki vielä ruotsiksi!

Opetuksena junamatkasta oli ainakin se, että pitäisi nähdä enemmän ihmisiä ja keskustella. Pitäisi lukea enemmän lehtiä ja seurata aikaansa. Ja lisäksi jostain pitäisi saada kovuutta kommunikoida suorien kokoomuslaisten kanssa. Mistä sellaista järkähtämättömyyttä saisi?! Ei kai ihmisten kanssa opi olemaan muuta kuin opettelemalla.

Mutta ennen kaikkea oivalsin monia asioita lopputyöstäni, mitkä asiat ovat vielä täysin levällään ja miten alkaisin lähestyä aihetta. Kiitos kuuluu sittenkin sille kusipäiselle upseerille, jolla ei ollut hitustakaan empaattisuutta. Ehkä pahinta mitä minulle voi sanoa, on se että olen tietämätön, sivistymätön, tyhmä, enkä osaa toimia omalla alallani. Minua eivät loukanneet yhtään ulkonäköäni koskevat kommentit ("Oletko ajatellut meikata vähän enemmän?" tai "Oletko ajatellut hankkia tekoripsiä?")

Naurettavaa loukkaantumisesta tekee se, että eihän satunnainen tyyppi yhden humaltuneen keskustelun perusteella voi tietää, miten minä esimerkiksi vedän työpajoja, ohjaan esitystä, näyttelen, tanssin tai kirjoitan esseitä. Kirjallinen lopputyö on vain yksi prosentti opintojani ja lisäksi vasta alkutekijöissään. Näin käytännönläheisellä alalla kuin teatteri-ilmaisun ohjaaminen, yksi kirjallinen työ ei kerro paljoakaan osaamisesta. Ja toisaalta, onhan valmistumiseen tosiaan vielä matkaa. Puoli vuotta. Ja kuka sitä nyt on valmis koulusta päästyäänkään. Oppiminen jatkuu.

Kaikesta huolimatta junamatka oli kaikessa dramaattisuudessaan ja uuvuttavuudessaan hyvin opettavainen ja ennen kaikkea sosiaalinen! Sitähän mä halusin tähän kesään. Ihmisiä ja keskustelua. Nyt en enää olekaan siitä niin varma. Tykkäänkö mä ylipäänsä ihmisistä ollenkaan. Ehkä joistakin, pieninä annoksina. Tajusin myös taas sen, miksi ylipäänsä olen niin vähän tekemisissä ihmisten kanssa; koska menen usein liian helposti rikki. Ainakin hetkeksi. Oivalsin myös sen, etten ole tottunut analyyttisiin keskusteluihin. Koen syvällisyydet mieluiten kotona yksin tai kumppanin kanssa ja pälisen pinnallisuuksia ja pidän hauskaa muiden ihmisten kanssa. Olen viimeaikoina varsinkin tottunut näkemään ihmisiä vain teatterin kautta taikka sitten juhlissa. Juhlat ja syvälliset keskustelut eivät taas omassa mielessäni liity yhteen. Alkoholi ja älykkyys varsinkaan eivät kuulu yhteen. Siksikin tämä kaljan ja Naton kombo oli todella hämmentävä pienessä maailmassani.

Helsinki on muutenkin heittänyt menneisyyttä naamalle pahemman kerran. Olen ollut jotenkin herkillä viimeaikoina ja tuntuu kuin olisin palannut elämässäni kymmenen vuotta taaksepäin tänne muuttaessani. No, ehkä tää tästä lähtee. Onneksi elämässä on myös monia uusia ihmisiä ja mahdollisuuksia!

Tanssitreenaus, kesä 15

Aika aloittaa taas pitkästä aikaa kunnolla tanssitunnit. Vaasassa tanssikouluopetus keskittyi tosi paljon katutanssilajeihin, ja koululla kävi lähinnä paljon nuoria, 13-23 -vuotiaita aikuisbalettia ja pilatesta lukuunottamatta. Helsingin tanssiopistolle on paljon helpompi mennä tällaisena seniorinakin. Lisäksi siellä on kunnon nykytanssiopetusta. Tekee hyvää pitkästä aikaa! Vaasassa olen kunnolla päässyt treenaamaan nykytanssia vain yhdellä tunnilla kerran viikossa, kun kaveri sai luvan opettaa Kipinällä. Sekin tunti lakkautettiin loppukeväästä vähäisen osallistujamäärän vuoksi. Myös omassa koulussa oli kontakti-impronykärikurssi, mutta siitäkin on jo aikaa. Nykytanssitreenaus jäi siis lähinnä omalle vastuulle ja tuli kerrattua vain vanhoja jo opittuja sarjoja.

Onneksi olen sentään opiskellut melko aktiivisesti kevään ajan akrobatiaa ja fyysistä teatteria ja lenkkeillyt melko paljon, joten ihan nollakunnosta ei tarvitse aloittaa.

Balettitreenauksen kanssakin on vähän niin ja näin. Loppukeväästä kävin oikeastaan ainoastaan balettitunneilla mutta niilläkin vain kerran viikossa tai harvemmin. Juuri kun olin pääsemässä taas vauhtiin, loppuivat tunnit kesätauon vuoksi ja alkoi muuttorumba. Nyt on siis aika lailla itsekuria vaativaa käydä baletissa viisi kertaa viikossa. Mutta tekee kyllä varmasti hyvää! Tulee myös luultavasti nukuttua kovasti lähiviikkoina.

Kilojakin on tullut muutama lisää, mikä selkeästi häiritsee balettitunneilla tekemistä. Ei meinaa jaksaa hyppiä ja polvinivelet ovat kipeytyneet. Mun kroppa tuntuu omemmalta niin ulkoisesti kuin sisäisesti, kun paino huitelee lähempänä viittäkymppiä kuin nykyistä kuuttakymppiä. (Tosin balettitekniikkakin on mulla luultavasti vähän väärä polvien kannalta.) Talven kiertuestressikilot eivät meinaa millään pudota, ja tanssimisen lisäksi se hankaloittaa spontaania ihmisten ilmoille lähtemistä, kun omat vaatteet eivät mahdu päälle ja naamakin on kuin Tuksulla ikään. Pitää mahdollisimman pian hankkiutua eroon niistä kiloista, että olisi taas mukava olo omassa kropassa.

Tunnit alkoivat siis viime viikolla tunnustellen. Kävin vain nejällä tunnilla. Tällä viikolla tavoitteena olisi vähintään se kahdeksan + venyttely!

Tanssitreenaustunnit + muu treenaus:

5.7. sunnuntai: 
kävelylenkki 11 km


VK 28

6.7. maanantai: 
nykytanssi 75 min.

8.7. keskiviikko: 
nykytanssi 75 min.
venyttely 30 min.

9.7. torstai:
baletti 60 min.
nykytanssi 75 min.


VK 29

13.7. maanantai: 
baletti 60 min.
nykytanssi 75 min.

14.7. tiistai:
venyttely 120 min.

15.7. keskiviikko:
baletti 60 min.


VK 30

20.7. maanantai:
juoksulenkki 60 min.
kuntosaleilu 30 min.

21.7. tiistai:
pilates 30 min.
baletti 60 min.

22.7. keskiviikko:
nykytanssi 75 min.

23.7. torstai: 
venyttely 15 min.
baletti 60 min.
nykytanssi 75 min.
venyttely 15 min.

24.7. perjantai:
fitnessjumppa + venyttely 90 min.


VK 31

27.7. maanantai:
nykytanssi 75 min.

29.7. keskiviikko:
juoksulenkki 60 min.
kuntosaleilu ja venyttely 60 min.

30.7. torstai: 
baletti 60 min.
nykytanssi 75 min.

31.7. perjantai: 
juoksulenkki 60 min.
venyttely 30 min.

VK 32

3.8. maanantai:
baletti 60 min.
nykytanssi 75 min.

4.8. tiistai:
juoksulenkki 60 min.

5.8. keskiviikko:
baletti 60 min.

6.8. torstai: 
uinti 90 min.

Hangossa

Oli ilo ja kunnia olla mukana Hangon teatteritreffeillä esiintyjänä ja tietysti myös katsojana. Esitys meni hyvin ja saatiin oikein mieltäylentävää palautetta.

Mainio ja toimiva pieni teatterifestari kerrassaan ja hienoja esityksiä. Ja Hanko on kyllä kaunis, ihania huviloita vieri vieressä ja paljon merta. Mutta voi kun se on pieni paikka!

Tässä hieman kännykkäotoksia reissusta.

Ps. Kuvat leijuvat täällä nyt mitn sattuu, koska en kertakaikkiaan ymmärrä, miten saada ne tasaisesti tänne bloggeriin. Kauhea muuttokiire ja samalla eräs näyttelijäntyön kurssi meneillään.  Palataan!

 

Teatterin kummituksena

Päivän fiilikset:

Hyvin meni kummitusopastus! Kannatti vähän stressata!

Miten naamio puhuu?

Voiko opastusta pitää naamio päässä? Tästä guidningista tulee helt kreisi tai sitten ihan hiton nolo. No mutta nolo siitä tulee vaan, jos musta itestä tuntuu nololta. Aloitin opastuksen suunnittelun lukemalla teatterin historiikkia ja kääntämällä tärkeitä asioita suomeksi, jotta voin sitten kertoa ne taas omin sanoin ruotsiksi.

En vaan nyt vielä tiedä luonko hahmon naamion ympärille ja millanen se hahmo olis ja miten se puhuis. Tunti on myös aika pitkä aika olla naamio päässä, varsinkin sellainen, jonka kanssa ei voi hengittää nenän kautta. Eipä tullut sit mieleen noita tehdessä, että nenänreiätkin pitäis laittaa ja nyt en jaksa enää ruveta nyhertämään. Kai mä ajattelin, että nämä naamiot eivät puhu.

Kuvassa oleva Antti Holman kirja ei liity mitenkään mihinkään.