Syksy

Oon nyt suosiolla todennut, että tämä kesä jäi välistä ja että nyt on jo syksy. Kesä olisi muutenkin mennyt lopputyön stressaamiseen, joten ihan sama. Lähden sitten jonnekin lämpimään, kun kandityö on valmis.

Linda joraa

Ilmoittauduin äsken varmaan kahdellekymmenelle tanssitunnille syyskaudelle. Toivon todella, että pysyn terveenä ja että jaksan oikeasti rampata noilla tunneilla. Koska kyllä sitä edistystä tapahtuu, kun vaan jaksaa puurtaa. Lukujärjestys koostuu etupäässä nykytanssista ja baletista mutta mukana on myös streetiä, jazzia, afroa, breikkiä, fitnessiä, venyttelyä ja tanssiteatteria. Ilmoittauduin myös joillekin "pehmeille" tunneille, jotka on tarkoitettu "ikääntyville". Mähän olen ikääntyvä! Pehmeet tunnit kuulosti niin hyvältä, varsinkin, kun olen tällainen hidas oppimaan. Ehkä ikääntyvien jazzissa mäkin pysyn mukana.

Toivottavasti ehdin tanssimisen lisäksi myös suorittaa noi teatteriopinnot loppuun syksyllä...

Egosta

"Jos esiintyjä (ihminen) luopuu egosta, hän luopuu suosion ja hyväksynnän jatkuvasta janoamisesta, hän luopuu mukavuudenhalusta, ennakkoluuloista, häpeästä ja syyllisyydestä, kärsimyksestä, lunastuksesta ja suorituspaineista. Hän luopuu mahdollisesti karriääristä ja rahasta, auktoreteetista, narsismista ja orjuudesta, intensiteetin narkomaniasta ja kärsimättömyydestä. 

Ja mikä tärkeintä, hän luopuu pelosta." (Juha-Pekka Hotinen)

Häiritseviä esseitä

Olipa onni, että tuli aikoinaan hankittua Juha-Pekka Hotisen Tekstuaalista häirintää -esseekokoelma tuonne kirjahyllyyn. En ole pahemmin ehtinyt kirjaan tutustua, mutta nyt tekstit osuivat hyvään saumaan!

Kirjoituksissaan hän pohtii hyvin samantyyppisiä kysymyksiä kuin omassa mielessäni on pyörinyt viime viikkoina koskien mudon ja sisällön suhdetta, kokonaisuuden ja esityksen osien suhdetta, egon ja roolin suhdetta, metatasoilla leikittelyn vanhanaikaisuutta ja tympäännystä "illuusioiden rikkomiseen", eri esiintyjyyden ja ilmaisun tasojen pohdintaa. Hän pohtii myös tanssin maailmassa aikoinaan paljon keskustelua herättänyttä seikkaa ruumiin aitoudesta eli muun muassa sitä, mikä on "aitoa" liikettä, "todellista" liikettä; milloin ruumis on aito ja tosi ja milloin teatraalinen, milloin liike on löydettyä ja milloin keksittyä. Lisäksi hän pohtii, onko lavalla olemista osattava vai riittäkö oleminen. Äärimmäinen ja kiinnostava väite on myös se, että psykorealistinen metodinäytteleminen olisi samalla tapaa löydettyä ja lavalle tuotua kuin Duchampin pisuaari kuvataiteen puolella.

Itse mietin myös, tekeekö toisto liikkeestä keksityn, voiko keksitty liike olla aito ja pystyykö katsoja erottamaan aidon ja teatraalisen liikkeen eron ja miten se vaikuttaa katsomiskokemukseen, ja mitä välilä aitoudella lopulta on? Kiinnostava on myös kysymys näkökulmasta. Miten voidaan määritellä esitykseen jokin naiivin subjektiivinen näkökulma, kun pysyvää subjektia ei ole todllisuudessa olemassakaan; ihmisen identiteetin käsityskin on hyvin hajanainen ja ihminen voi päättäessään vaikuttaa oman identitettiinsä kehittämiseen. Toisaalta Hotinen pohtii, että nykykatsoja ehkä teatterissa juuri kaipaa naiivia tarinan, illuusion ja näkökulman komboa, koska mikään muu ei ole tässä maailmassa yhtenäistä ja selkeää.

Hanna ja kabaree (In the Dark Room 2014)

Kirjallinen lopputyöni liikkuu paljolti muodon ja sisällön välisten probleemojen välillä ja lisäksi sisältää juuri tuon pohdintaa, kumpi tuli ensin kokonaisuus vai osaset ja kumman ehdoilla esitystä pitäisi tehdä. Onko kokonaisuus osiensa summa vai palvelevatko osaset jotain kokonaisuuden ideaa? Mikä on "oikea muoto" ja onko muodon ehdoilla tehty esitys "sisällöstä tyhjä". Entä sisällön ehdoilla tehty esitys, ketä se palvelee? Miksi sen merkitys olisi suurempi, kenen asiaa se ajaa, onko se pahimmillaan selittelevää, saarnaavaa ja osoittelevaa teatteria, jonka muoto on osoittelevan alisteinen sisällölle tyyliin "Tämä esitys kertoo murhanhimosta, esiintyjillä on punaiset vaatteet ja katosta roikkuu koko esityksen ajan kirves." Voiko sisältö olla rationalistisesti ja verbaalisesti selittämättömissä ja sen pystyy "selittämään" ainoastaan muodon kautta, tällöinhän muoto on se sisältö.

Kirja ei anna oikeastaan minkäänlaisa vastauksia, mutta antaa hyvää taustatukea pohdinnoille ja herättää kiinnostavia lisäkysymyksiä. Sain taas vähän lisää kipinää kirjoittamiseen.

MakeupGenius

Kokeilin MakeupGeniusta.

Mä luulen, et jätän Suvi Tiilikaisen, Bykarim Rahmanin ja kumppaneiden neuvot jatkossakin sikseen.

Maailman paskin drinkki

Älä kokeile tätä kotona.

Sain eilen päähänpiston tehdä gin tonicin ilman tonicia, koska sitä ei ollut. Oikeastaan inhoan giniä, mutta halusin hieman humaltua, ja muuta alkoholia ei ollut oikein saatavilla. Tunnetustihan gin tonic on tosi hyvää (lue siedettävää) kurkun kanssa (mikäli nyt ylipäänsä ginin mausta pitää). Ajattelin sitten fiksuna tyttönä korvata tonicin kurkkumehulla, ja lisäsin vielä vähän tuoretta ananastakin sekaan. Mehun tekeminen sinänsä oli elämys, en ole koskaan aiemmin tehnyt kurkusta mehua.

Mutta mikä sai mut luulemaan, että sotkusta tulis jotenkin hyvää? Ensinnäkin inhoan kurkkua smoothienkin seassa. Miten nämä kaksi inhokkimakua yhdistämällä voisi saada aikaan jotain hyvää? Ananas ei pelastanut tilannetta, joten lisäsin sekaan vielä vissyä (!).

Hyi saatana että oli pahaa! Mutta yllättäen drinkki parani vähän, kun sen antoi oleentua ja sekoitteli sitä vähän enemmän. Se voisi maistua siltä, että joku drinkkifriikki ehkä jossain voisi tykätä siitä. Mutta kyllä mä taidan jatkossa luottaa edelleen sitruuna-, votkapohjaisiin juttuihin. Tulee taatusti hyvää. No, ehkä tollasta vois terveysjuomana pakon edessä juoda, ilman giniä. Joku masokisti vois lisätä sekaan vielä vähän spiruliinaa ja pinaattia. Oksu.

Tekstuaalista viikkoa

Viikonloppu oli mukava. Oltiin "teknoristelyllä" Kalasatamassa. Harmi, että loppuillasta oli kaatosadetta. Tuollaiset tapahtumat kyllä vaatisivat hellettä ja aurinkoa, vaikka ihan mukavaa oli sateessakin.

Sunnuntaina sain yllätysvieraan Vaasasta ja illalla olin kaverin kanssa katsomassa Amy-dokkaria. Vähän tuli sitä katsoessa tirkistelijäfiilis ja mietin, miksi tällainen dokumentti on tehty tai että miksi tulin katsomaan sitä. Toisaalta musiikki oli leffassa todella edukseen ja ihailtavan täysillä Amy on musiikkia tehnyt. Vielä enemmän kuin laulujen sanat, minua ihastuttivat laulujen sovitukset, koko Amyn musikaalisuus ja luonteva esiintyminen. En ole kauheasti Amyn musiikkia tietoisesti kuunnellut, mutta ei häntä nyt millään ole voinut olla kuulemattakaan.

Kaveri sanoi, että näytän siltä kuin olisin menossa gayfestareille.
Vaihdoin myöhemmin illalla siniseen peruukkiin ja  lisäsin oranssia huulipunaa. 

Maanantaina päätin, että en ole kipeä ja menin lenkille. En mä sitten kai ollut kipeä. Löysin myös ihan mahtavan ulkoilmakuntosalin Vantaanjoen rannalta! Kannatti lähteä urheilemaan, koska ei mulla nyt ole mitään flunssaoireita enää. Eilen sitten uskaltauduin balettiinkin. Kauhea kynnys mennä tanssitunneille näin monen päivän tauon jälkeen. Tänään sitten nykytanssia.

Olen kirjoittanut haparoivia ensirivejä lopputyöhöni. Viitisen sivua filosofista lätinää. Varmaan hyvin epätieteellistä jaaritusta, mutta jostain se on pakko aloittaa. Kai ne ajatukset jalostuvat kirjoittamalla. Edellisestäkin lopputyöstä varmaan työstäessä katosivat kaikki aluksi kirjoittamani, mutta toisaalta ilman alkua ei tule mitään. En kyllä ymmärrä, miksi lopputyön pitää olla niin lyhyt, 20-30 sivua vain! Humakissa kirjoitin 80-sivuisen lopputyön kansalasiaktivismista.

Uusia pieniä asioita tällä viikolla

Olen aloitellut pikkuhiljaa ja pitkästä aikaa taas aamusivujen kirjoittamisen, eli kolme-neljä sivua ajatusvirtaa joka aamu. Koskaan siitä ei oikein ole ollut rutiiniksi asti ja tapa on sitten hiipunut yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. En myöskään saa kirjoittamista aloitetuksi ilman aamukahvia. Mutta ei kai se niin justiinsa ole, kirjoittaako ennen kahvia vai kahvin kanssa. Ensimmäisistä aamusivuista keskiviikkona syntyi monta oivallusta ja ehkä yhden uuden esityksen alku.

Ostin ja join eilen elämäni ensimmäistä kertaa kofeiinitonta kahvia. Tuntui tosi oudolta idealta keitellä espressoa yhdeksältä illalla itselleen ilman mitään syytä. Ainoa syy oli se että teki mieli kahvia! Ihan mahtavaa, miksen ole aiemmin keksinyt tuota! Olen aiemmin aina miettinyt, että eikö juuri kofeiini ole se juttu. Että vähän sama kuin alkoholiton siideri (joka on kylläkin myös ihan hyvää). Mutta joskus tekee mieli kahvia ihan vain sen kahvin idean ja maun takia, ei niinkään kofeiinipöllyn vuoksi, niinkuin aamuisin. Kofeiiniton espresso maistui hyvältä, ehkä vähän miedommalta. Huono puoli siinä vain oli, että aamulla ei sitten tehnyt yhtään mieli kahvia, eikä aamukahvinautinto tuntunut samalta.

Olen lukenut vihdoinkin Martha Vestinin kirjaa "Regi - Kreativitet och arbetsledarskap. Jännää, ettei suomeksi kukaan ole kirjoittanut tuollaista selkoteosta ohjaamisesta, vai onko? Tuon kirjan jos olisin lukenut kymmenen vuotta sitten, niin olisin säästynyt monelta kantapään kautta oppimiselta ohjatessani omia esityksiä. Toisaalta nyt kirja ei tarjoa mitään mullistavaa, kun tiedän tuon kaiken omien kokemusten kautta ja koulussakin tietysti oppii. Mutta silti, hyvä kirja kerrata ja mukava lukea pitkästä aikaa ruotsia. Tuota varmaan tosin pystyisi lukemaan ihan kouluruotsillakin, se on niin selkeästi kirjoitettu.

Aloin suunnitella sooloesitystä eräästä aika isosta aiheesta. Ajattelin, että jos nyt kerrankin tekisin esityksen, joka on oikeaoppista teatteria. Eli on aihe, teema ja päähenkilö ja realismia ja muoto lähtee siitä stilisoitumaan. Ei mitään "alitajuista, ideaan, kuviin ja pohjatunnelmaan perustuvaa uniteatteria", mitä olen aiemmin tehnyt. Mutta jokin siinä tekstilähtöisessä tökkii. Se tyssää aina siihen, että tuntuu, että tämä on jo niin nähty tämä homma ja muut tekee sitä paremmin, niin miksi minä väkisin yritän. Aihelähtöisessä ei sinänsä ole mitään vikaa, allekirjotan tekotavan ihan täysin ja se rajaa hyvällä tavalla tekemistä. Mutta en oikein tajua itsekään, mikä tollasessa juonipohjasessa ja tekstiin perustuvassa jutussa sitten oikein tökkii. Esimerkiksi näytelmät tai romaanidramatisoinnit, jopa runot, jotenkin niissä vaan tuntuu aina olevan liikaa materiaalia, jonkun muun ideoita, jotka ei anna mulle mitään. Vähän kuin että haluaisi ostaa juustosämpylän ja saakin kaupan päälle koko leipomon ja kymmenen kiloa juustoa ja lisäksi vielä kopan limua. Sitten, kun lähtee karsimaan, niin alkaa miettiä, että noh, miksi mä ees oikeastaan käytän tätä näytelmää, kun karsimalla se näytelmän ideakin sitten katoaa, miksen käyttäisi pelkkää ideaa ja aloittaisi siitä pelkästä sämpylästä?

Ehkä mä nyt kuitenkin yritän, tehdä oikein teatteriteatteria, niin saan sillä ehkä tuon Regi kakkosen kuitattua. Ajattelin, että jos nyt pidän tuon yhden romaanin pohjalla ja mielessä ja otan siitä sen pohjaidean. Ei sitten lopulta haittaa, jos esityksestä tulee ihan erilainen kuin kirja oli. Pohjavire kuitenkin ehkä säilyisi.

Tällaisia mietteitä tänään. Tanssitunnit jäi aika vähiin tällä viikolla omituisen kuumeilun vuoksi. En oikein tiedä, oonko mä kipeä vai en. Sydän hakkasi eilen kyllä tuhatta ja sataa, kun käärittiin futonia, että en sitten tiedä, onko mulla vaan super huono kunto, oonko mä ylikunnossa vai oonko mä vaan juonut liikaa kahvia? Kuumetta ei kuitenkaan yleensä tällä tavalla ole, että en sitten tiedä. Mitään muita flunssan oireita ei ole kuin aivastelua ja keskiviikkona vilutti. Olen syönyt hulluna vitamiineja ja sinkkiä.

Ai niin, hommattiin Netflix. Sieltä löytyy ihan hyviä leffoja. Katsoin Adelen elämä osat 1 ja 2. (Miksei 1, 2 ja 3? Ykkönen ennen Emmaa, kakkonen Emman kanssa ja kolmonen Emman jälkeen). Muutamia asioita siitä. Leffa oli yllättävän leppoisa ja dokumentin omainen, olin ajatellut, että se on jotenkin tosi hurja "taidepornoleffa".

Pystyin samastumaan täysin päähenkilön tarinaan. Ihan samaa rataa se ei kulkenut kuin omani, itselläni meni ensirakkauden ja ensiseurustelun välillä monia vuosia. Ja siinä oli välissä vaikka mitä yritystä. Ja muutenkin aloitin rakkauselämän ja oikeat ihastumiset vasta parikymppisenä. Erokin oli hieman erilainen mutta suhteen kuvio melko samanlainen, itse olin erotessa vieläkin rakastunut, toinen keskittyi enemmän uraansa. Emma muistutti ulkoisestikin monia eksiäni, tosin olen taiteilijoiden ja filosofien sijasta ihastunut aina insinööreihin!

Alkuperäissarjakuvaa, josta leffa on tehty, on kovasti kehuttu lesbojen keskuudessa. Mielestäni elokuva on ihan eri tasolla sarjakuvan kanssa. Sarjakuvan piirrosjälki on keskinkertaista nuoren tytön räpellystä ja kliseistä sellaista. Ajaa toki varmaan asiansa ja ymmärrän, miksi moni nuori tyttö rakastuu sarjakuvaan. (No en ole edes kokonaissuudessaan sarjakuvaa lukenut, netistä selaillut).

Elokuva oli hienosti ja antaumuksella tehty. Myös elokuvan seksikohtauksia on kritisoitu, varsinkin sarjakuvan tekijä itse. Mietin vaan, miten kukaan pystyy sanomaan, millainen lesboseksi on oikeanlaista pelkästään oman kokemuksensa perusteella? Sarjakuvan piirtäjän ja monen muun kriitikon mielestä leffan seksi oli feikkiä. Mun täytyy sanoa, että meni ihan täydestä. Juuri tuollaista se on joskus ollut. En nyt tarkastellut käsien yksityiskohtaisia asentoja tai muita mahdollisesti feikkejä seikkoja. Pääasia oli, että tunne välittyi, juuri tuollaista se on, kun on juuri rakastunut ja heittäytyy täysillä. Ja joka ikisissä liikennevaloissa täytyy pysähtyä suutelemaan. Jos sarjakuvanpiirtäjä harrastaa erilaista, tylsää, pikkusievää ja intohimottomampaa seksiä, niin mikä hän on arvioimaan? Pitäköön oman tapansa. Leffa on kuitenkin oma teoksensa. Joskus mua ottaa vaan niin päähän tollanen niuhotus.

Kohta lähdetään tapahtumaan, jossa on mainion kuuloista ohjelmaa, aiempina vuosina kirjaroviolla oli kuulema poltettu muun muassa Suomen laki ja raamattu:

15:15 Risteilymatkustajien valokuvaus 
15:15 Laivakissa Tiukun vegaaninen kasviskeittopäivällinen karjalanpiirakoilla, mehua lapsille 
18:40 Pukeudu merellisesti -kilpailun voittajat julkistetaan

18:50 Kirjeitä erikoiskirjeenvaihtajilta 
19:30 Bingo
22:00 Yhteisöllinen rituaali muinaisen mesopotamialaisen mäyräolennon manifestoitumiseksi
22:15 Kirjarovio

Mihin tiistai katosi?

Tänään on ollut jotenkin kummallinen olo. Omasta elämästä irrallinen. Olen miettinyt kuolemaa ja syöpää ja elämän arvaamattomuutta, ja tavallaan on ollut jopa hyvällä tavalla oivaltava hälläväliäfiilis. Paradoksaalinen hälläväliä, sellainen, että nyt en jaksa enää välittää mistään vaan teen juuri sitä, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta ja tärkeältä, koska huomenna saatan kuitenkin sairastua syöpään tai jäädä auton alle. Mitä väliä, mitä joku ajatteelee siitä osaanko jotain tarpeeksi hyvin toteuttaakseni ideani. Mitä väliä, pidetäänkö minua idioottina, tylsänä, osaamattomana, amatöörinä, tyhmänä, rumana, tyylittömänä tai feikkinä. Koko elämää ei kuitenkaan voi odottaa. Ja koko elämä saattaa loppua millä hetkellä vaan. Jotenkin vapauttava olo. Ja samalla tosi surullinen.

Se johtuu tietenkin tuosta pari vuotta sitten julkaistusta kirjasta, jonka luin uudestaan ja joka kertoo yhdestä tutusta, joka kuoli nuorena syöpään. Koko tapausten ketju ja hänen sairaskertomuksensa ja kirjoittamansa kirja jättää täysin sanattomaksi. Surulliseksi. Tyhjä ja merkityksetön olo.

Ja samaan aikaan pitäisi hihkua riemusta, koska minulla on vielä melkein kaikkeen mahdollisuus vanhenemisesta huolimatta. Ja tavallaan onkin sellainen olo, että miksenpä nyt vain nauttisi siitä, että minulla vielä on molemmat jalat, kädet, toimiva pää ja kroppa, normaali ruokahalu ja suolen toiminta (jollei pallomahaa syömisen jälkeen oteta lukuun). Minulla ei ole oksetusta ja huimausta (paitsi ehkä ohimenevästi pari kertaa päivässä), haluusinaatioita eikä paiseita. Pitäisi nauttia omasta elämästä, eikä piiskata itseään ja kroppaansa niin armottomasti.

En halua nyt kirjoittaa enempää asiasta, siis syövästä. Mutta totean vain, että jotenkin sitä on ollut ympärillä niin paljon viimeaikoina, että olen jopa vähän ihmeissäni, ettei itselläni vielä ole sitä, ainakaan todettu. Jotenkin tuntuu epäreilulta, että joku nuorempi ja elämäniloisempi, korkeasti koulutetumpi ja sellainen jolla on lapsi ja paljon ystäviä, sairastuu siihen ja minä vaan porskutan täällä edelleen tyhjänpäiväisine murheineni. En tietenkään halua syöpää kohdalleni, mutta jotenkin tuntuu, että olisin ansainnut sen enemmän kuin tuo tyttö.

Jotenkin sellainen olo, että haluaisin tehdä ja sanoa jotain suurta ja tärkeää, mutta kaikki jää vain hämäräksi ajatukseksi. Kaikki vaatii niin suuria ponnistuksia, että idea kuolee matkalla tylsäksi kompromissiksi. Silti, joka päivä syntyköön jotain pientä. Ehkä niistä pienistä joku päivä syntyy jotain tärkeää.

Äsken huomasin, että mulla on lievää kuumetta. Lähden silti balettitunnille kokeilemaan, onko tämä pölyallergiasta johtuvaa vai tulevaa flunssaa. Päätä särkee.

Tekee mieli leivoksia. Ehkä koukkaan kahvilan kautta ja jään sinne lukemaan, jos olo pahenee.

Haparoivia askelia paluumuuttajana

Nyt kun mietin, mitä kaikkea on tullut vuoden sisällä tehtyä teatterin saralla, voin tuntea pientä ylpeyttä. On ollut todella monenlaisia kursseja ja projekteja, joista opettavaisimpia ovat olleet taiteellisen lopputyön lisäksi draamatyöpajojen pitäminen ala-asteella, yleisötyön kurssi ja opastuksen pitäminen ruotsiksi, kiertueteatteriesityksen tekeminen, ohjaustyön kurssi ja fyysisen teatterin kurssi. Haasteena onkin nyt suunnitella syksy sellaiseksi, että varmasti opin tarpeeksi ja saan mielenkiintoisia projekteja järjestetyksi itselleni niin paljon, ettei aika kulu lillumiseen ja tyhjän nyhräämiseen. Että saisin pidettyä itseni kiireisenä mutta etten kuitenkaan stressaa itseäni kuoliaaksi ja ettei ala kaduttaa se, että tulin näin aikaisin Helsinkiin.

Vaasan kämppä keskellä muuttoprojektia

Helsinki on aktivoinut minua hieman sosiaalisesti, ja jotain kaupunkikesääkin olen yrittänyt aloitella. Viime kesä meni melkein kokonaan taiteellisen lopputyön tekemiseen, joten nyt ajattelin jättää enemmän aikaa vain olemiselle. Tuntuu silti vähän oudolta, kun ei ole mitään selkeää päivärytmiä. Nyt siis pitäisi ottaa ajasta ilo irti ja tehdä sellaista, mitä ei muuten ehtisi, lukea, kirjoittaa, sisustaa, uida, tanssia, tehdä kirjallista lopputyötä jne. Olenkin käynyt parin viikon sisään festareilla, leffassa, levyn julkkaritilaisuudessa, lyhytelokuvaillassa, kahdessa uudessa baarissa, kampaajalla, pyöräilyllä, monilla lenkeillä, tanssitunneilla, ravintoloissa syömässä, kahviloissa ja kirjastossa haalimassa lähteitä. Kun ei itse tee, niin on aikaa seurata, mitä muut tekevät. Piristävää toisinaan. Sisustaminen on täysin vaiheessa, koska meidän päivärytmit ovat ihan erilaiset; vaikea ehtiä yhdessä esimerkiksi kirpputorille. Mulla on lisäksi viisi tai kuusi pahvilaatikollista "Tiian sälää", joista en vain tiedä, mihin läpeen ne tungen.

Innostuin kovasti siitä yhdestä uudesta baarista, jota on helppo vuokrata esitys- ja harjoituskäyttöön. Vaikka olen tosin luvannut itsellleni, etten ohjaa mitään suurempaa ainakaan vuoteen. Mutta syksyllähän mun on kuitenkin tehtävä Regi2 -kurssi. Se ei tietenkään sisällä koko näytelmän toteutusta mutta jossainhan senkin tuotos pitää näyttää. Tuo voisi olla mahdollinen tila.

Jotenkin rikki

Tämän vuoden alkukesä jää mieleen ainakin toukokuussa jäätävässä merivedessä heitetystä talviturkista, ensimmäisistä oikeista teatterifestareista Hangossa ja esiintymisestä siellä, rentoutumislomasta kylmässä kesäkuun säässä mökillä, leppoisasta juhannuksesta Mustikkamaalla, painajaismaiseksi muuttuneesta muutosta, Prideista, joille en ikinä ehtinyt (paitsi lauantai-iltana hetkeksi euroviisubileisiin, joihin päädyimme vahingossa) sekä todella omituisesta junamatkasta Vaasasta Helsinkiin kesäkuun lopussa.

Tämä kesä on myös sisältänyt hienoista yritystä palata sosiaaliseksi ja ihmisten pariin. Vaasassa kaksi vuotta eleltyäni, olen lähes täysin erakoitunut kaikista muista paitsi teatteri-ihmisistä ja heitäkin olen tavannut vain koulussa ja kursseilla. Viime kesä oli poikkeus, kun tein lopputyötä, silloin elämäni oli hieman sosiaalisempaa.

Äkkirysäys sosiaalisuuteen alkoi heti junamatkalla Helsinkiin. Jouduin muuton keskeltä kiireesti junaan (koska en mahtunut muuttoautoon) puolen tunnin varoitusajalla, joten paikkalippua en ehtinyt saada. Päädyin siis ravintolavaunuun, jossa sainkin runsaasti miesseuraa koko matkan ajaksi. Alkumatka meni leppoisasti jutellen seinäjokelaisen perussuomalaismiehen kanssa, joka alkoi Tampereen kohdalla olla jo melkoisessa tuiterissa. Totesimme eläneemme täysin erilaiset elämät, vaikka ikäeroa meillä oli vain muutama vuosi. Hänellä oli viisi lasta ja hän oli ollut duunari ja yrittäjä 13-vuotiaasta asti. Hän oli kokenut myös traagisia ja kovia juttuja, joita en nyt tässä käy erittelemään. Hän oli matkalla iskelmäfestareille, minä Prideille, hilpeä yksityiskohta. Keskustelu oli kuitenkin positiivishenkistä, vaikka se sivusi loppumatkasta lähinnä maahanmuuttopolitiikkaa. Sain myös mieheltä viinini seuraksi ison tuopin olutta ja kovasti kehuja ulkonäöstäni, mikä oli ihan piristävää. Olin kuitenkin jo tuossa vaiheessa politiikan jauhamisesta melko uupunut ja olisi pitänyt lähteä huilimaan jonnekin perusmatkustuspaikalle.

Jäin kuitenkin litkimään olutta ja viiniäni ravintolaan. Perussuomalaisen jäätyä Tampereelle seuraani liittyi joukko ikäisiäni älykkään ja mukavan oloisia upseereita (tai yksi oli upseeri, muut ehkä jotain muuta armeijan väkeä, nimikkeet eivät kerro minulle mitään), jotka myöskin tunkivat eteeni uuden tuopin olutta.  Politiikan puhuminen yltyi tahtomattani äärimmäisiin mittoihin. Se upseeri alkoi kysellä minulta Natosta ensin ihan asialliseen sävyyn mutta keskustelun jakuessa ja jatkuessa, aloin kokea sen jankkaavana ja ahdistavana. Tuntui, että kysyjällä oli ainoastaan tavoitteena osoittaa tyhmyyteni ja tietämättömyyteni ja muutosta puhkiväsyneenä ja muutenkin henkisesti uupuneena, en ollut valmistautunut tällaiseen höykytykseen.

Kaksi muuta upseeria vaikuttivat leppoisammilta ja yksi ehdotti, jos puhuisin teatterista jotain tai lopputyöstäni, jota olen nyt aloittamassa kirjoittamaan. En oikein tiennyt mistä aloittaa, kun en ole vielä aihettakaan päättänyt ja puhuin jotain mitä mieleen tuli, kauhusta näyttämöllä, elokuvan surrealistisen tunnelman tuomisesta näyttämölle jne. Tajusin itsekin, että olen jo liian väsynyt ja tuiterissa selittämään yhtään mitään älykkyyttä vaativaa. Olin ollut juhlatuulella aiemmin ja tarkoituksena oli jatkaa junasta kodin kautta Priden naistenbileisiin. Yhtäkkiä tämä yksi kovaksi keitetty kokoomusupseeri tokaisi jotenkin näin: "Toi mitä sä puhut, on ihan käsittämätöntä paskaa. Sä tunnut olevan tosi kaukana valmistumisesta". Yhtäkkiä romahdin täysin ja alkoi itkettää. Samaan aikaan vitutti ja hävetti ja ehkä eniten sapetti se, että tiesin upseerin olevan oikeassa, hän näki jotenkin lävitseni. Mä en osaa todellakaan puhua lopputyöstäni, mä en tiedä teatterista paljoakaan ja saatan olla tyhmäkin. Ja toisaalta hän oli täysin väärässä! Tiedän teatterista monenmoista ja ainakin ihan tarpeeksi vamistuakseni. Olin saatanan vihainen siitä, että edes jouduin tuollaiseen tenttiin väsyneenä ja kaiken lisäksi olin menossa bileisiin, en opponointitilaisuuteen. Bileisiin mennessä haluaa ajatella mukavia asioita ja rentoutua, EI puhua maahanmuuttopolitiikasta saatika Natosta eikä varsinkaan selittää analyyttisesti kokoomuslaiselle empatiakyvyttömälle kusipäälle vielä jäsentymättömästä lopputyöstään. Jotenkin koko keskustelu oli muuttunut painajaismaiseksi tenttaamiseksi, josta ei ollut ulospääsyä. Näin jälkikäteen mietin, miksi en vain lähtenyt Natojankkaamisen kohdalla pois.

Ilta päättyi ikävästi. En pystynyt lopettamaan itkuani ja pyysin upseereita poistumaan toiseen pöytään. Kaksi muuta upseeria pyytelivät kolmannen puolesta anteeksi. Lisäksi viereisestä pöydästä eräs täysin selväpäinen nuori mies tuli kysymään, onko kaikki ok. Hän oli jo aiemmin kysynyt samaa, kun oli huomannut tulehtuneen tilanteen. Kerroin että lähinnä hävettää, kun olen niin itkuherkkä ja väsynyt vastaanottamaan mitään kritiikkiä, että ei tässä mitään järkyttävän vakavaa ole tapahtunut. Selvisi, että poika oli itse teatterin äänisuunnittelija, ja hän oli kuullut keskustelun. Hän totesi, että tällaista se on, kun tekee ammatikseen teatteria; jatkuvasti saa selitellä tietämättömille tekemisiään ja perustella koko olemassaoloaan.

Kotiin päästyäni olin niin henkisesti uupunut, etten voinut enää kuvitellakaan bileisiin lähtöä. Olin yhden junamatkan aikana saanut sellaisen henkisen löylytyksen, että olin alkanut epäillä koko olemassaoloni tarpeellisuutta ja tunsin itseni tietämättömäksi idiootiksi, turhaksi, tyhmäksi ja ennen kaikkea amatööriksi omalla alallani. Tuntui, että olen henkisesti täysin tyhjä ihminen, eikä minulla ole kenellekään mitään sanottavaa eikä annettavaa, että olen täysin feikki tyyppi. En osannut edes upseerille selittää, mitä lopputyöni käsittelee. Eniten ahdisti se, että ylipäänsä ahdistuin jostain tuollaisesta! Miksi olen niin yliherkkä ulkopuolisten kommenteille! Ihmisillä on vaikka minkälaisia suuria ongelmia, ja minä hajoan jostain tällaisesta.

Toki viinalla oli vaikutusta alennustilaan ja olo oli seuraavana aamuna henkisesti huomattavasti normalisoitunut ja realistisempi. Tajusin kuitenkin, että olen ollut niin paljon itsekseni viimeaikoina (tai no, ehkä ylipäänsä koko elämäni aikana) etten enää osaa ilmaista itseäni. Mitä enemmän asioista puhuu (tai edes kirjoittaa), sitä helpompi olisi perustella asioita tuollaisille kusipäille. Mutta olen puhunut viimeaikoina lähinnä ruotsia ja sitäkin vain pinnallisesti. En ole edes kirjoittanut kovastikaan viimeaikoina. Minua alkoi tosiaan pelottaa opponointitilanne. Mitä, jos opponoija on samaa mieltä, että en tiedä mistään mitään, en ole valmis, en osaa selittää, mitä olen halunnut sanoa, ja kaikki vielä ruotsiksi!

Opetuksena junamatkasta oli ainakin se, että pitäisi nähdä enemmän ihmisiä ja keskustella. Pitäisi lukea enemmän lehtiä ja seurata aikaansa. Ja lisäksi jostain pitäisi saada kovuutta kommunikoida suorien kokoomuslaisten kanssa. Mistä sellaista järkähtämättömyyttä saisi?! Ei kai ihmisten kanssa opi olemaan muuta kuin opettelemalla.

Mutta ennen kaikkea oivalsin monia asioita lopputyöstäni, mitkä asiat ovat vielä täysin levällään ja miten alkaisin lähestyä aihetta. Kiitos kuuluu sittenkin sille kusipäiselle upseerille, jolla ei ollut hitustakaan empaattisuutta. Ehkä pahinta mitä minulle voi sanoa, on se että olen tietämätön, sivistymätön, tyhmä, enkä osaa toimia omalla alallani. Minua eivät loukanneet yhtään ulkonäköäni koskevat kommentit ("Oletko ajatellut meikata vähän enemmän?" tai "Oletko ajatellut hankkia tekoripsiä?")

Naurettavaa loukkaantumisesta tekee se, että eihän satunnainen tyyppi yhden humaltuneen keskustelun perusteella voi tietää, miten minä esimerkiksi vedän työpajoja, ohjaan esitystä, näyttelen, tanssin tai kirjoitan esseitä. Kirjallinen lopputyö on vain yksi prosentti opintojani ja lisäksi vasta alkutekijöissään. Näin käytännönläheisellä alalla kuin teatteri-ilmaisun ohjaaminen, yksi kirjallinen työ ei kerro paljoakaan osaamisesta. Ja toisaalta, onhan valmistumiseen tosiaan vielä matkaa. Puoli vuotta. Ja kuka sitä nyt on valmis koulusta päästyäänkään. Oppiminen jatkuu.

Kaikesta huolimatta junamatka oli kaikessa dramaattisuudessaan ja uuvuttavuudessaan hyvin opettavainen ja ennen kaikkea sosiaalinen! Sitähän mä halusin tähän kesään. Ihmisiä ja keskustelua. Nyt en enää olekaan siitä niin varma. Tykkäänkö mä ylipäänsä ihmisistä ollenkaan. Ehkä joistakin, pieninä annoksina. Tajusin myös taas sen, miksi ylipäänsä olen niin vähän tekemisissä ihmisten kanssa; koska menen usein liian helposti rikki. Ainakin hetkeksi. Oivalsin myös sen, etten ole tottunut analyyttisiin keskusteluihin. Koen syvällisyydet mieluiten kotona yksin tai kumppanin kanssa ja pälisen pinnallisuuksia ja pidän hauskaa muiden ihmisten kanssa. Olen viimeaikoina varsinkin tottunut näkemään ihmisiä vain teatterin kautta taikka sitten juhlissa. Juhlat ja syvälliset keskustelut eivät taas omassa mielessäni liity yhteen. Alkoholi ja älykkyys varsinkaan eivät kuulu yhteen. Siksikin tämä kaljan ja Naton kombo oli todella hämmentävä pienessä maailmassani.

Helsinki on muutenkin heittänyt menneisyyttä naamalle pahemman kerran. Olen ollut jotenkin herkillä viimeaikoina ja tuntuu kuin olisin palannut elämässäni kymmenen vuotta taaksepäin tänne muuttaessani. No, ehkä tää tästä lähtee. Onneksi elämässä on myös monia uusia ihmisiä ja mahdollisuuksia!

Tanssitreenaus, kesä 15

Aika aloittaa taas pitkästä aikaa kunnolla tanssitunnit. Vaasassa tanssikouluopetus keskittyi tosi paljon katutanssilajeihin, ja koululla kävi lähinnä paljon nuoria, 13-23 -vuotiaita aikuisbalettia ja pilatesta lukuunottamatta. Helsingin tanssiopistolle on paljon helpompi mennä tällaisena seniorinakin. Lisäksi siellä on kunnon nykytanssiopetusta. Tekee hyvää pitkästä aikaa! Vaasassa olen kunnolla päässyt treenaamaan nykytanssia vain yhdellä tunnilla kerran viikossa, kun kaveri sai luvan opettaa Kipinällä. Sekin tunti lakkautettiin loppukeväästä vähäisen osallistujamäärän vuoksi. Myös omassa koulussa oli kontakti-impronykärikurssi, mutta siitäkin on jo aikaa. Nykytanssitreenaus jäi siis lähinnä omalle vastuulle ja tuli kerrattua vain vanhoja jo opittuja sarjoja.

Onneksi olen sentään opiskellut melko aktiivisesti kevään ajan akrobatiaa ja fyysistä teatteria ja lenkkeillyt melko paljon, joten ihan nollakunnosta ei tarvitse aloittaa.

Balettitreenauksen kanssakin on vähän niin ja näin. Loppukeväästä kävin oikeastaan ainoastaan balettitunneilla mutta niilläkin vain kerran viikossa tai harvemmin. Juuri kun olin pääsemässä taas vauhtiin, loppuivat tunnit kesätauon vuoksi ja alkoi muuttorumba. Nyt on siis aika lailla itsekuria vaativaa käydä baletissa viisi kertaa viikossa. Mutta tekee kyllä varmasti hyvää! Tulee myös luultavasti nukuttua kovasti lähiviikkoina.

Kilojakin on tullut muutama lisää, mikä selkeästi häiritsee balettitunneilla tekemistä. Ei meinaa jaksaa hyppiä ja polvinivelet ovat kipeytyneet. Mun kroppa tuntuu omemmalta niin ulkoisesti kuin sisäisesti, kun paino huitelee lähempänä viittäkymppiä kuin nykyistä kuuttakymppiä. (Tosin balettitekniikkakin on mulla luultavasti vähän väärä polvien kannalta.) Talven kiertuestressikilot eivät meinaa millään pudota, ja tanssimisen lisäksi se hankaloittaa spontaania ihmisten ilmoille lähtemistä, kun omat vaatteet eivät mahdu päälle ja naamakin on kuin Tuksulla ikään. Pitää mahdollisimman pian hankkiutua eroon niistä kiloista, että olisi taas mukava olo omassa kropassa.

Tunnit alkoivat siis viime viikolla tunnustellen. Kävin vain nejällä tunnilla. Tällä viikolla tavoitteena olisi vähintään se kahdeksan + venyttely!

Tanssitreenaustunnit + muu treenaus:

5.7. sunnuntai: 
kävelylenkki 11 km


VK 28

6.7. maanantai: 
nykytanssi 75 min.

8.7. keskiviikko: 
nykytanssi 75 min.
venyttely 30 min.

9.7. torstai:
baletti 60 min.
nykytanssi 75 min.


VK 29

13.7. maanantai: 
baletti 60 min.
nykytanssi 75 min.

14.7. tiistai:
venyttely 120 min.

15.7. keskiviikko:
baletti 60 min.


VK 30

20.7. maanantai:
juoksulenkki 60 min.
kuntosaleilu 30 min.

21.7. tiistai:
pilates 30 min.
baletti 60 min.

22.7. keskiviikko:
nykytanssi 75 min.

23.7. torstai: 
venyttely 15 min.
baletti 60 min.
nykytanssi 75 min.
venyttely 15 min.

24.7. perjantai:
fitnessjumppa + venyttely 90 min.


VK 31

27.7. maanantai:
nykytanssi 75 min.

29.7. keskiviikko:
juoksulenkki 60 min.
kuntosaleilu ja venyttely 60 min.

30.7. torstai: 
baletti 60 min.
nykytanssi 75 min.

31.7. perjantai: 
juoksulenkki 60 min.
venyttely 30 min.

VK 32

3.8. maanantai:
baletti 60 min.
nykytanssi 75 min.

4.8. tiistai:
juoksulenkki 60 min.

5.8. keskiviikko:
baletti 60 min.

6.8. torstai: 
uinti 90 min.