Naamioiden kanssa

Viime viikon maanantaina harjoiteltiin tunteiden viemistä kehoon. Aluksi kirjasimme ylös, mitä kullakin tulee mieleen yhdeksästä eri "perustunteesta". Sitten kokeilimme ilman naamioita kehollistaa noita ajatuksia jonka jälkeen otimme naamiot mukaan.





Olen aikaisemminkin parilla kurssilla opiskellut tunteiden kehollistamista ja sitä "miten tunteet liikkuvat tilassa". Nuo asiat ovat hyvin konkreettisia, universaalejakin ja antavat työkaluja myös realistisempaan, pienimuotoisempaan näyttelemiseen. Ylipäänsä tällainen fyysinen ja tekninen näyttelijäntyö tuntuu ainakin minusta paremmalta kuin sellainen omiutuinen ja vanhentunut käsitys siitä, että näyttelijän pitäisi jotenkin "itse tuntea" asioita lavalla. En tosin edes ajatellut, että kukaan kokee näyttelijäntyötä nykypäivänä jollain lailla "tunteiluna" kunnes yksi poika totesi harjoituksen tehtyään, "eihän tämä nyt vielä alkanut itsestä miltään tuntua, mutta ehkä sitten myöhemmin tuntuisi oikeasti joltain".




Miksi näyttelijän pitäisi tuntea jotain tiettyä oikeaa tunnetta lavalla? Varsinkaan jos se ei näy mihinkään? Pääasiahan on se, että jotakin näkyy ja että katsoja tuntee ja saa katsomastaan jotakin. Esimerkiksi yksi nainen heijasi itseään eestaas kyyryssä lattialla. Hän tekin jutun hyvin teknisesti. Ei minua kiinnosta, mitä naisen päässä liikkui, enkä voi sitä edes koskaan tietää. Silti tuon naisen heijaava vartalo sai suuria tunteita aikaan minussa katsojana. Esiintyminen on tekniikkaa. Toki se on myös esiintymisen iloa ja halua kertoa asioita, aktiivista tekemistä ja paneutumista, mutta ei se näyttelijälle ole mitään omiin tunteisiin vaipumista. Harjoituksissa toki voi käydä tunteita läpi ja tunnustella vaikka mitä asioita, mutta tunteiden toistaminen ilta illan jälkeen samassa muodossa on mahdotonta tai ainakin hyvin hyvin raskasta ja vie keskittymisen väärään suuntaan. Siksi pitää olla tekniikka.

No, tämä "tunteilun" metodi oli tietenkin aikanaan vastareaktio oman aikansa pömpöösille kaavamaiselle teatraalisuudelle ja sai pian vastineeksi fyysten tekojen metodin, jossa ei pyritä toistamaan tunnetta, vaan löytämään luonnollista ilmaisua ja impulsseja ja yhteyttä ruumiin ja mielen välillä.

Sunnuntai

Tabu ja Tavallisuuden aave

Olen viimeisen kahden viikon sisällä nähnyt kaksi oikein inspiroivaa, kaunista, kiinnostavaa, jopa puhdistavaa esitystä. Tämä ei ollut tietty yllätys silloin kun lippujani ostin, koska etupäässä ostan teatterilippuja vain sellaisiin esityksiin, joiden tiedän jo etukäteen olevan kiinnostavia ja antavan jotakin uutta. Toinen oli Saara Turusen ohjaama Tavallisuuden aave ja toinen Kristian Smedsin ohjaama Tabu. 

Tabu oli upea. Vähän kuin visuaalinen matka, konsertti tai jokin uskonnollinen, kokonaisvaltainen messu. Hienoa oli myös se, että Kansallisteatterin isolla näyttämöllä voi vihdoinkin nähdä teatteria, jossa ei puhuta. Puhe on ylipäänsä teatterissa aivan ylikorostettua. Olisiko vihdoin aika myöntää, että muullakin tavalla voi lavalla asioita ilmaista ja vielä Teatteri-käsitteen alla! Tätä asiaa käsittelin myös lopputyössäni. Uskomatonta miten paljon sana teatteri-sisältää konnotaatioita ja lähes 2000 tuhatta vuotta vanhoja (Aristoteleen aikaisia) sääntöjä (juoni, tarina, draaman kaari jne.).

Eipä puhuttu paljoa myöskään Saara Turusen esityksessä, vaan sekin perustui kuville, hetkille ja teatterin muotoon puetuille ajatuksille. Tykkään. Tosin Turusen ohjauksessa häiritsi hieman se, että musiikki jyräsi ihan läpi koko esityksen ja sitä oli jotenkin liikaa. Myös lähes kaikki kappaleet olivat hyvin paljon muissakin teatteriesityksissä käytettyjä. (Itsekin olen käyttänyt noista ainakin kolmea biisiä omissa jutuissani opiskeluaikoina ja sitä toivoo, että joku joskus löytäisi tai tekisi jotain uutta, eikä aina soittaisi Erik Satien Gnossiennea.) Ovista kävelyä oli myös todella paljon ja vähän turhaa ilmaa ja toisaalta alleviivausta joissakin kohdissa. Mutta tykkäsin silti kokonaisuudesta ja tyylilajista ja etenkin terävistä ja kriittisistä argumenteista eli sisällöstä. Olin lukenut Turusen Rakkauden hirviön ennen esitystä, ja esityksessä oli paljon samaa. Siksi ehkä välillä jotkut kohtaukset tuntuivat liiankin tutuilta ja ajattelin, että "mennään nyt jo eteenpäin!"

Kyllä tämän tyyppisiä kuviin perustuvia esityksiä olen nähnyt jo pienemmillä lavoilla (ja tehnyt myös itse), mutta ihanaa, että isommat ammattiteatteritkin uskaltavat vihdoin ottaa "riskejä". Tuntuu, että itsekin vihdoin, lopultakin vapauduin jostakin kirjoittamattomasta säännöstä ja paineesta tehdä juonellista puheteatteria ja se tuntuu hienolta.

Olen ollut hyvin skeptinen Kristian Smedsin hypetyksen suhteen, enkä ole edes viitsinyt mennä katsomaan hänen ohjaamia esityksiään. Oikeastaan on ärsyttänyt vaan niin paljon jonkun yhden tyypin nostaminen valokeilaan. Sitäpaitsi jos Smeds olisi nainen, hän tuskin olisi niin kovin gurutettu. Toisaalta on hienoa, että jollain tyypillä on pokkaa haalia ympärilleen huippuensemble ja tehdä tällainen esitys isolle näyttämölle. Eikä Smeds itse välttämättä ole "syyllinen" hypetykseensä; hänhän tekee vain työtään. Tämä esitys ei olisi ollut niin hieno ilman muusikkoa, äänisuunnittelijaa, näyttelijöitä, videosuunnittelijaa ja ennen kaikkea valosuunnittelijaa. Kyllä minäkin voisin tuollaisen porukan ympärilleni ottaa ja toteuttaa sisäisiä visioitani! (No onneksi huipputekijöitä piisaa, jos vain on rahaa.)  Esitys on koko ensemblen taiteellinen tuotos, mutta hienoa tietysti on, että on olemassa ohjaajia, jotka uskaltavat täysin vakuuttaa koko ensemblen omista visioistaan ja mennä niitä kohti. Se on piristävää ja inspiroivaa! Täytyy kuitenkin muistaa, että kukaan ohjaaja ei työskentele yksin, eikä pystyisi yksin tällaisia esityksiä tekemään.

Kirjoitan näistä kummastakin esityksestä vielä lisää myöhemmin.

Räkimisestä

Mikä toi juttu on, että jotkut miehet alkaa aina räkiä ihan hulluna, kun kuljen ohi? Onko se jokin refleksi, että kun nainen menee ohi, niin mies räkii? Vai onko mussa jotain erityistä räkimiseen altistavaa ainesta? Luuleeko ne, että on jotenkin erityisen coolia vai onko tämä kaikki vain sattumaa? Joskus olen meinannut jopa saada räästä vahingossa kylkeeni.

Ylipäänsä tuo kaduille äänekkäästi ja näyttävästi yökkiminen on jokin ihmeellinen miehinen jäänne. Tai musta ainakin tuntuisi oudolta päästellä isoon ääneen eritettä kurkustani kadulle muiden nähden ja kuullen. Ehkä, jos on ihan hirveä flunssa ja on ihan pakko yskiä, niin sitten jossain nurkan takana. Teininä kyllä saatoin joskus syljeskelläkin kaduille. Pitäisköhän vaan taas alkaa räkiä kuin mies ja katsoa, miten jengi reagoi? Kai se nyt on oikeus naisellakin pitää itsestään ääntä samalla tavoin.

Toinen mikä ihmetyttää, on joidenkin miesten tapa istua leveästi bussissa niin, että vieressä istuessa täytyy supistaa jalkansa niin kapeaksi kuin vain pystyy, etteivät omat jalat hinkkaisi tätä leventelijää. Tuokin tuntuu olevan ominaista vain miehille. Ja sitten taas mietin, miksi en itse halua/kehtaa tehdä samoin. Pakostikin mietin aina, että kanssamatkustajalla olisi hyvä olla samanlaiset istumaleveydet kuin itselläni, etten veisi hänen tilaansa.

Maa ei todellakaan ole tasa-arvoinen!

Kuusijärvellä

Vantaan Kuusijärvellä on hieno kylmävesiallas ja edullinen sauna. Käytiin kolme kertaa siellä järvessä saunasta päin. Uimiseksi sitä ei varmaan voi sanoa. Pari pikaista kastautumista kaulaa myöten, sitten saunaan ja sitten taas dippaamaan. Olisi tuota voinut jatkaa pidempäänkin, mutta kolme kertaa oli ihan hyvä saldo. Ensi kerralla ehkä uskaltaa jo vähän uidakin.

Oli kivaa! Siellä olisi ollut myös savusauna, ehkä sinne sitten ensikerralla. Paikalla oli yllättävän paljon porukkaa ihan päiväsaikaan. Lähinnä kai turisteja ja joitakin virkistyspäiväseurueita.

Avanto

Eilen kävin elämäni ekaa kertaa osteopaatilla. Tänään menen elämäni ekaa kertaa avantoon! Tai en mä tiedä, onko tuolla enää jäätä missään, mutta vesi lienee kuitenkin tarpeeksi kylmää. Aiemmin ei ole tullut maaliskuussa järvessä uitua. Viime vuonna "uin" meressä huhtikuun loppupuolella ja sekin tuntui saavutukselta, joten saa nähdä mitä tästä tulee. Täytyy ottaa jotkut tossukat mukaan.

Paluu naamioteatterin pariin

Olipa kiva päivä eilen! Pääsin pitkästä aikaa harjoittelemaan naamionäyttelemistä Poppiusmaskien kanssa. Olen tehnyt joitakin harjotteita pariin otteeseen elämäni aikana Poppiusmaskeilla, ja ne ovat kyllä todella hienoja, liikuttavia ja mainioita! Olen tässä välissä tehnyt juttuja enemmän puolimaskeilla (itse tehdyt transmaskit) ja Trestle-maskeilla, jotka kummatkin vaativat ihan omat tekniikkansa. Käsittääkseni Trestle-maskeja käytetään lähinnä koulutuksessa, ei niinkään esityksissä. Poppiuksen alunperin suunnittelemat (ja Metamorfoositeatterin alkuperäisestä mallista valmistamat) maskit ovat lopulta melko realistisia ja inhimillisiä. Tuli siis eilen tehtyä vanhasta tottumuksesta vähän liiankin isoa ja fyysistä liikettä, vähempikin olisi ehkä riittänyt. Joitakin ihan hauskoja hahmoja ehdin kuitenkin löytää.

Emmalla tekemiäni kommedia dell'arte -henkinen transmaski, 2014

Naamioteatterin tekemisen suhteen pätee paljon yleispäteviäkin sääntöjä, kuten se, että kasvot pitää olla etupäässä koko ajan yleisöön ja että naamiota ja päätä ei kannatta paljoa heilutella, pelkästään muuta kroppaa ja että kommentointi tapahtuu selkeillä pään liikkeillä tai koko keholla ja että oleminen on fyysisesti kohotettua ja liike hyvin tarkkaa ja eriytettyä, kaikki turha elehtiminen pitää karsia pois. Toisaalta jokaisella maskityypillä on omat erityiset vaatimuksensa. Esimerkiksi Trestle-maskit ovat hyvin pelkistettyjä, lapsenomaisia ja niillä tehdään juttuja todella isosti ja "kliseisestikin". Trestle-maskit vaativat myös aina sarjakuvamaisen "pre-actionin" eli ennakoivan liikkeen. (Tiedättekö sen, kun sarjakuvahahmo ennen kuin se lähtee esimerkiksi juoksemaan, hieman peruuttaa kehoaan näyttävästi ja ennakoivasti.) Realistisemmat ja inhimillisemmät maskit eivät vaadi niin suurta liikehdintää ja pienikin kropan muutos ja pään liikkeellä kommentointi tapahtumiin riittää. Pre-action näyttäisi höpsöltä ja liioitellulta tällaisen ihmismäisen maskin kanssa.

Lindalla tekemäni commedia dell'arte -henkinen transmaski, 2014

On hyvä kokeilla erilaisia maskeja. Trestle-maskikurssilla sain aluksi kuulla tekeväni liian realistista ja eilen sain aluksi kuulla tekeväni vähän liikaa. Lopulta Poppiusmaskien vaatima fyysistäminen alkoi kuitenkin löytyä. Aluksi oli hyvin epävarma olo maskin takana, mutta pikkuhiljaa vanhat opit kehon eriyttämisestä alkoivat löytyä. Naamiotyössä on myös hyvin tärkeää (kuten muutenkin fyysisessä näyttelijäntyössä tai näyttelemisessä ylipäätään) tehdä yksi asia kerrallaan, ei kymmentä asiaa yhtä aikaa. Koska mitä enemmän sähläät kaikkea samaan aikaan, sitä suttuisempaa ilmaisu on ja sitä huonommin viesti menee katsomoon perille. Pitää olla hyvin tietoinen koko ajan siitä, mitä pää tekee, mitä jalat tekevät, mitä kädet tekevät jne. ja lisäksi olla sisällä hahmossa ja muistaa eri tunnetilailmaisu (miten juuri tämä hahmo ilmaisee fyysisesti vaikkapa surua) ja tietenkin vielä lisäksi tapahtumien järjestys (näkee tuolin, yllättyy hahmolle ominaisella tavalla kirjeestä, jonka näkee tuolilla, katsoo yleisöön, katsoo tuoliin, menee tuolin luokse, katsoo yleisöön, ottaa kirjeen käteensä, iloitse kirjeestä, avaa kirjeen, katsoo yleisöön, lukee kirjettä, alkaa tuntea vihaa, näyttää yleisölle vihan tunteen, viha kasvaa ja kasvaa jne..) Vaihe vaiheelta tilanteesta muodostuu kohtaus.

Naamiokurssin jälkeen oli vielä nykytanssia iltayhdeksään asti, jonka jälkeen pää ja kroppa olivat kumpainenkin ihan sippi.

Harmi, kun ei nyt ole laittaa tähän kuvia, ehkä ensi maanantaina muistan ottaa kameran mukaan. Nyt osteopaatille tämän käden kanssa!