Syyskuvia

Syksyllä tulee aina kauhee hinku sytyttää punanen lamppu, pistää kynttilöitä palamaan ja alkaa vääntää jotain esitystä. Tulee aina mieleen syksyisin sellaisia tiettyjä kuvia ja tunnelmia, mitkä haluaisi siirtää lavalle. Sitten ne ei välttämättä toimikaan keväällä tai kesällä lavalla, vaan ne pitäisi nimenomaan esittää myös syksyllä.

Nyt mulla on tavallaan hyvä syykin valmistella mielessäni esitystä, koska on parin vuoden sisällä tehtävä lopputyöohjaus. Ei välttämättä ole yhtään liian aikaista alkaa miettiä sitä. Apua, sehän esitetään tammikuussa, eli ensi-ilta olisi viimeistään kahden vuoden päästä, luultavasti jo vuoden päästä!

Myös erilaisten kirjotushommien ja esimerkiksi naamioiden värkkääminen on jotenkin syksyllä paljon mielekkäämpää kuin kesällä. Kesällä tietokoneen ääressä istuminen tuntuu vaikealta. Myöskin naamoiden tekemisessä on ihan omaa viehätystä ja mystiikkaa, kun niitä värkkää syksyllä ja uuni on kuumana ja siellä ne paperimassahahmot kuivuu.

Yleensä kaikki esitykset mitä oon tehnyt, ovat saaneet alkunsa syksyllä. Ei kesällä tee mieli ajatella mustaa koppia.

Aiemmin olen aina itse hommannut esityksiä varten jonkun esitystilan ja harjoituksia on pidetty missä milloinkin, jopa olohuoneessa Kaivokselassa. Nyt ensimmäistä kertaa ei tarvitse sitä niin miettiä, kun esityksen voi valmistaa koulun tiloihin. Luksusta. Toisaalta juuri se on ollut kiinnostavaa, etsiskellä ja tutkailla erilaisia tiloja. Tiloista maksaminen ei sitten olekaan ollut niin kivaa. Joten enköhän mä tee tulevan esityksen ihan suosiolla koulun teatterisaliin, saa kerrankin kunnon teatteritilan, valot ja äänilaitteet ilmaiseksi. Ehtii noita sitten taas myöhemmin tehdä luovemmissa ja erikoisemmissa olosuhteissa.

Tää on nyt sitä

Tää on nyt just sitä mitä mun pitää tehdä ja mitä mä haluun tehdä. Tämä koulu. Tämä ala. Ehkä siksi taas pelottaa niin paljon. Toive on toteutunut ja olen saanut uuden mahdollisuuden.

Ehkä se on vaan niin, että jotain muutakin pitäis keksiä tässä uudessa ja vieraassa kaupungissa. Ainakin tanssitunneille heti kun tää flunssa on ohi. Liikaa tyhjiä hetkiä.

Mistä sais uusia unelmia?

ÄÄÄ!!

Fyi fan miten jotkut koulupäivät ovat turhauttavia! Liian vähän tekemistä ja liikaa lätinää. Tänään oli sellainen päivä. Justiin, kun pääsee vauhtiin, niin sitten koulu jo loppuukin. Nyt olis vaan sellainen olo, että pitäis päästä tekemään mahdollisimman paljon ja jättää liika puhuminen myöhemmäksi. Siihen hetkeen, kun on päässyt vähän pidemmälle. Turhauttaa, kun harjoite kestää minuutin ja sitten siitä keskustellaan puoli tuntia vaikka muutama minuutti keskustelua riittäisi ja sitten voisi kokeilla uudelleen. No, on täällä paljon tehtykin. Ja tietenkin jonain päivänä oon itsekin enemmän analysointituulella.

Välillä kaipaan kipeästi päiviä tanssikoulussa, jossa fokus oli tekemisessä, tekemisessä, tekemisessä ja päivän päätteeksi oli oikeasti sellainen olo, että nyt on tehty ja opittu paljon. No, ensviikolla jatkuu fyysisen teatterin kurssi, maskit ja clovneria ja pääsee taas rehkimään! Fyysinen treenaaminen tietenkin myös tuo endorfiinia kehoon ja ymmärrän, miksi jotkut hurahtavat niinkin turhalta tuntuvaan hommaan kuin bodaamiseen tai överiksi menevään kuntosaleiluun. Liikkumisesta tulee sellainen olo, että on tyytyväinen olo itseen, vaikka olisi vain tehnyt jotain niinkin järjetöntä kuin nostellut painoja.

Tanssitreenaamisen tulokset ovat selkeämpiä: opin piruetin, nyt voin käyttää sitä ja toistaa sitä ja oppia kaksoispiruetin. Teatterin tekeminen on monisyisempää ja psykologisempaa. Näyttelijän taito on jotenkin abstraktimpaa kuin tanssijan taidot. Voin sanoa, että olen taitavampi ja tiedostavampi näyttelijänä kuin kymmenen vuotta sitten. Sitten kuitenkin, kun teen jonkin kohtauksen se taito ei välttämättä näykään heti. Miten osoitan minuutissa että "osaan näytellä". (Ehkä mulla sitten on näyttelijäntaidoissa vaan niin paljon aukkoja, että se siksi tuntuu mahdottomalta.) Ja miten pääsisi ylipäänsä siitä, että pitäisi osoittaa tai osata jotain jo valmiiksi. Opiskelemaanhan tänne on tultu.

Näytteleminen liittyy aina johonkin kontekstiin. Siksi näyttelijän taidoilla ei voi myöskään briljeerata samalla tavalla kuin jollain tanssimuuvseilla tai akrobaattisilla jutuilla. Siksi näyttelijän taitojen oppiminen ei ehkä ole niin palkitsevaa kuin jonkin tanssijutun oppiminen.

No mutta takaisin tähän päivään. Naturalistisen teatterin tekeminen on mulle melko vierasta näyttelijänä. Olen jonkin verran ohjannut kohtauksia esiintyjille, joissa ei ole tarkoitus "näytellä" ollenkaan, joissa he tekevät erilaisia yksinkertaisia tekoja omana itsenään. (En tiedä, miksi genreä kutsutaan, muistuttaa tanssia mutta on arkisempaa toimintaa ja mielestäni aika kiehtovaakin.) Mutta mitä se tarkoittaa, että esität naturalistisesti jotakuta muuta, esim. vanhusta ja teet yleisölle selväksi, että olet vanhus, joka on vaikkapa surullinen? Pakkohan se on jotenkin näyttää kehollisesti, muutenhan olet vain oma itsesi?

Mä vihaan itsekin sellaista teennäistä näyttelemisen näyttelemistä ja luonnollisuus on hieno asia mutta mitä se naturalistinen näytteleminen on? Miksei sitten samantien voi tehdä aidosti omana itsenään asioita lavalla, toimia ja eläytyä, miksi pitää esittää vanhusta?! Mulle on jotenkin luonnollisempaa, että joko oon omana itsenäni lavalla tietenkin ottaen huomioon aktiivisuuden tasot, fokukset yms. tai sitten oon naamio päässä ja esitän  tilainteita jossakin fyysisesti selkeässä hahmossa. Mutta mitä helvettiä se on, että esitän vanhusta luonnollisesti? Se tuntuu jotenkin omituiselta ja teennäiseltä. En tajuu. Miten mä muuta kuin näyttelemällä teen selväksi, että oon vanhus, kun en oikeasti ole?  Ja just se realistinen näytteleminen on jotenkin fuulaa. Ei voi olla täysin luonnollinen, jos näyttelee?!

Ehkä kyse naturalistisessa ja realistisessa teatterissa on vain todellisuuden mahdollisimman tarkasta toistamisesta ja imitoimisesta. Havainnointia ja tarkkuutta, sitä kai se on parhaimmillaan. Tekninen taito siis, eikä mitään psykologisointia.

Enkä mä usko, että analysoiminen ainakaan auttaa oivaltamisessa vaan tekeminen. Miten tän turhautuman saa purettua, kun on flunssa eikä pääse lenkillekään! Ja tulee kyllä tavallaan nyt ikävä taas fyysisen teatterin pariin, jossa ei yritetä olla luonnollisia vaan ihan  reilusti ja kunnolla koko fysiikalla esitetään jotain.

Miten mä oon nyt näin jumissa tän näyttelemisen kanssa! Ilmeisesti se on hyvä asia, kun oivaltaa uusia asioita itsestä mutta toisaalta tuntuu, kuin oisin taantunut kymmenen vuotta. En osaakaan taas yhtään mitään! No, eihän meillä ollut perusteellista näyttelijäntyötä Metropoliassa kuin yksi vaivainen kurssi, hahmometodi ja sitten oli Simo Routarinteen Johnstonen metodeihin perustuva improkurssi. Täällä selkeästi lähdetään enemmän näyttelijäntyön perusteista. Jep, näyttelemisen taito on aika tärkeä ohjaajan työn perusta mun mielestä. Lisäksi on hyvä nyt tehdä kerrankin improja, joissa ei tarvitse olla hauska, hauskuus ei ole se, mitä näissä improissa haetaan. (Johnstonen improissa idea on nopeus, näppäryys, impulsseihin tarttuminen ja yleisön hauskuutus, Stanislavskilaisissa improissa enemmänkin tekninen havainnointi, itsensä kuunteleminen, luonnollisuus/totuudellisuus ja fokus.)

Hirvittävän kiinnostavaa silt kaikesta angstista huolimatta! Odotan, että oma opettajamme pääsee ensi viikolla paikalle vetämään tätä kurssia, niin päästään kunnolla asiaan. (Tällä viikolla meillä on ollut sijainen.) Ja sitten jatkuukin ne toiset kurssit.

Maailmassa on aivan liikaa huonoa näyttelemistä, näyttelemisen näyttelemistä, siihen en haluaisi enää sortua! Mutta tällä improkurssilla tuntuu, että teen kokoajan kaikkia aloittelijoiden virheitä. Ja kun tehdään sitten se yksi harjoite päivässä, mikä menee perseelleen, niin se leimaa koko päivän. Huonous jää jotenkin päälle.

Mutta kai se on pakko vaan uskaltaa olla hemmetin huono ja toistaa samoja virheitä ja kliseitä, että pääsee eteenpäin. Turhautuminen on kuitenkin huomattavasti parempi olotila kuin tiistain ahdistus ja suru! Etiäppäin!

Tiistaiangstia

Olemme tehneet parin päivän ajan erilaisia miimisiä improharjoitteita ilman mitään näyttelemistä. Hyödyllistä pitkästäaikaa. Yritin tänään esittää, kuinka pesen mutteriespressopannun aamuisin. Unohdin, mihin laitoin kannen ja vaikeahan sitä oli löytää, kun se oli näkymätön.

Kehittelimme itsellemme myös jonkinlaisen riitin viiden valitsemamme esineen avulla. Minä löysin tarpeistosta paljon joulukrääsää, joten valitsin riittiesineiksi pukinparran, valkoisen peruukin, poron sarvet, joulupalloja ja kynttelikön. Riittiin kuului joulupukin asusteiden pukeminen päälle ja joululaulujen laulaminen. Lopuksi piti kertoa, mitä riitti minulle merkitsee ja miten ja miksi suoritan sen joka aamu. Huomiseksi pitää suunnitella mihin fokus milloinkin suuntautuu missäkin kohtaa riittiä; suuntautuuko se sisäiseen mieleen, ulkoiseen tilaan eli huoneeseen vai johonkin abstraktiin ulkoiseen maailmaan.

Kaikki tuntuu nyt menevän päin helvettiä. Harjoitteet, oleminen ryhmässä, mielialat. Mitään kehitystä ei ole tapahtunut omassa päässä kymmenen vuoden aikana, tuntuu siltä. Vaikka taidoissa olisikin kehitystä tullut, olen sama vanha ongelmainen ja kompleksinen Tiia kuin ennenkin. Lopettaminen ja luovuttaminen ei ole tällä kertaa ratkaisu. Mutta helvetin vaikealta kaikki taas tuntuu. Ei sinänsä itse teatterin tekeminen mutta kaikki siinä ympärillä, ihmiset, ryhmät, oma tunteellisuus ja ailahtelevuus. Tuntuu, että olen taantunut jonnekin lapsuuteen taas. Miten niiden ongelmien kanssa oppisi elämään ja tekemään töitä. Miksei elämä voisi joskus vain sujua hyvin?

Asiaa ei auta turhautuminen kielen kanssa. Olin kyllä varautunut, että sosiaalinen elämä saattaisi hyljeksiä minua suomenkielisyyteni vuoksi mutta enemmänkin ongelmia on ollut itse opetustilanteissa, kun en ymmärrä joitain ohjeita. Tänään esimerkiksi sattui tragikoominen tilanne, kun en ymmärtänyt monivaiheisen polttopallon sääntöjä ruotsiksi ja sain sen vuoksi pallosta täysillä melkein silmääni. Nyt se naurattaa mutta sillä hetkellä vitutti rankasti. Onneksi ei mennyt näkö.

Teatteriopintoja ja alkukankeutta

Olen jatkanut tänä syksynä kesken jääneitä teatteri-ilmaisun ohjaajaopintojani. Kursseilla opetus on joko englanniksi tai ruotsiksi. Osallistun kolmelle kurssille tässä jaksossa: trestlemaskikurssille nelosten kanssa, akrobatian kurssille kakkosten kanssa ja sitten olen ykkösten kanssa aina, kun ehdin improkurssilla ja mitä heillä nyt onkaan. Tyhjiä hetkiä ei pahemmin onneksi jää. Iltaisin olisi tarkoitus mennä tanssitunneille tanssikoululle mutta toistaseksi ei ole vielä ollut energiaa naamiokurssin ja akrobatian jälkeen.

Opiskelu ruotsiksi ja englanniksi sujuu mutta kommentointi, keskustelu ja pohdiskeleva ja järkevä palautteen antaminen muille on vielä vaikeaa. Jos aamulla on opetus englanniksi, menee aina hetki ennen kuin pääsee iltapäivällä taas ruotsiksi vauhtiin. Viimevuonna opiskelimme aika paljon englanniksi tanssikoulussa, joten ihan uutena tämä ei tule, vaikka olenkin surkea puhumaan englantia. Ruotsin kielestä pidän kuitenkin enemmän ja mitä paremmin ruotsi sujuu, sitä enemmän tykkään kuunnella itseäni puhumassa sitä. Jostain syystä myös "oikean" ärrän käyttäminen on luontevampaa ruotsia puhuessa. Englanniksi meillä on opetusta sen vuoksi, että meillä on tänä syksynä kaksi saksalaista vaihtaria.

Naamiotyöpaja kesti kaksi viikkoa ja jatkuu vielä ensi viikolla pari päivää. Sen jälkeen jatkamme clownerialla. Lopuksi teemme pienen demon, osa maskeilla osa ilmeisesti punaisilla nenillä. Meillä oli käytössämme Trestle-basic maskisarja ja teimme aika paljon töitä pareittain, antaen ohjeita ja palautetta toiselle. Trestle maskit ovat kovaa muovia, silmänreiät ovat pienet ja mitään hengitysreikiä ei ole. Ne ovat kokomaskeja eli suu ei näy. Teimme ensimmäisen viikon kokonaan valmistavia fyysisiä harjoitteita. Työskentelimme still-pointtien, pre-actionien (esitoiminto), tasapainon ja aktiivisuuden tasojen kanssa. Pre-action oli minulle näyttelijänä aivan uusi asia. Onhan siihen tottunut katsoessa piirrettyjä tai jotain hyvin karrikoitua esitystä tai Chaplinin kulkurihahmoa, mutta naamoiden kanssa en ole siihen törmännyt. Enkä sitä vieläkään yksiselitteisesti osaisi tässä selvittää. Pre-action edeltää toimintaa, ikäänkuin vähän "takaisin kelaa" tapahtumaa. Se tavallaan voimistaa ja alleviivaa itse toimintoa. Esimerkiksi, kun näyttelijä on istumassa alas, hän kohoaakin sitä ennen vähän ylöspäin. Tai jos näyttelijä on menossa pois lavalta, hän ottaa hieman takapakkia ja sitten vasta poistuu. Ohjaaja kuitenkin painotti sitä, että emme näyttelisi pre-actionia vaan tekisimme sen oikeasti.

Stillpointit ovat tärkeitä naamionäyttelemisessä, jotta huomio saataisiin kiinnitettyä sinne, missä tärkeä liike tapahtuu. Jos kaikki näyttelijät liikkuvat yhtäaikaa kokoajan, ei huomio kiinnity mihinkään. Stillissä on kuitenkin myös säilytettävä jännite, stilli ei ole löysä ja rento asento. Stilli on myös tärkeä naamioiden kanssa. Jos naamio heiluu kokoajan, sitä on vaikea seurata ja illuusio katoaa.

Tasapainoharjoitukset ovat tärkeitä, koska asennot, joissa paino on aivan tasaisesti keskellä, eivät usein ole kiinnostavia lavalla. Jo pieni epätasapaino on kiinnostavaa; liikkeen ei tarvitse olla iso, jotta epätasapaino saavutetaan. Näyttelijän on hyvä työstää tasapainoaistiaan erilaisten harjoitteiden avulla.

Seitsemän aktiivisuuden/jännitteen tasoa -harjoite oli minulle entuudestaan tuttu mutta oli hyvä palauttaa se mieleen. Ykkönen harvemmin on kiinnostava lavalla. Se on täysin passiiivinen ja sisäänpäinkääntynyt aktiivisuuden taso. Seiska taas on täysin kaoottinen ja sitä tasoa on mahdoton pitää yllä kovin kauaa. Toiminto on hyvä aloittaa pienemmästä aktiivisuuden tasosta, niin on varaa kasvattaa sitä isompaan. Jos aloittaa kutosesta, ei ole paljoa varaa kasvattaa. Jokaisella hahmolla on myös oma aktiivisuuden tasonsa. Yleensä kiinnostavia ja yleisimpiä tasoja lavalla ovat tasot kolmosesta kutoseen. Myös teatteriharjoitteita tehdessä pitäisi aktiivisuuden tason olla ainakin kolmonen, joka on ulospäin suuntautuva passiivisen kakkosen sijaan.

Teimme myös tunnetilaharjoituksia ts. kuinka tunteet näkyvät tilassa ilman, että kasvoissa tapahtuu mitään. On turha ilmeillä kasvoilla, kun naamio peittää ne kuitenkin. Emme käsitelleet tunteiden näkymistä kehossa sen enempää. Ehkä olisi voinut vielä vähän kerrata. Aiemmin näitä olen opiskellut vähän perusteellisemmin  Soile Mäkelän maskikurssilla Helsingissä.

Teimme myös mielestäni hyvin hyödyllisen harjoitteen, jossa on kaksi näyttelijää, jotka vuorotellen tekevät jonkin toiminnon, johon toinen aina vastaa. Liikkua saa vain vuorotellen, ei yhtäaikaa. Tällaisia harjoitteita pitäisi tehdä enemmän, sillä se oli yllättävän vaikeaa ja opettavaista.

Teimme myös erilaisia pieniä koreografioita ottaen huomioon tilan ja vartalon suorat viivat, ympyrät ja diagonaalit. Jokin näistä muodoista oli valittava ja otettava se kroppaan, liikkeeseen ja tilasuhteeseen.

Itse naamioharjoitteisiin pääsimme toisella työpajaviikolla. Fyysisesti hyvin rankkaa tekemistä. Emme käyttäneet ollenkaan peiliä, vaan peilinä toimi pari, joka antoi palautetta ja ohjasi toista parhaaksi katsomaansa suuntaan. Jotkut hahmot löytyivät helpommin kun toiset. Kokeilimme muutaman päivän aikana kolmea eri maskia. Minä testasin iloista, yllättynyttä ja surullista maskia. Sitten kun olimme vartin verran kokeilleet jotakin maskia, teimme pieniä improkohtauksia kunkin maskin kanssa. Ensin jokainen yksinään (sukkien hakeminen lavalta, reaktio esiripun nousemiseen ja raivokkaaseen yleisöön), sitten pareittain (ensitreffit, lääkärissä käynti, kuntosali, kauppareissu yms.). Ohjaaja selitti kokoajan tilannetta ja piti näyttelijöitä kartalla siitä mitä tapahtuu, koska naamion takaa ei oikeastaan näe mitään, mitä toinen näyttelijä tekee. Mitä pidemmälle pääsimme, sitä vähemmän ohjaaja kommentoi tapahtumia.

Lopuksi valitsimme yhden maskin, joka oli mieluisin itselle. Työstämme joko pareittain tai soolona pienen kohtauksen, jonka teemme loppuun kurssin jatkuessa ensi viikolla. Minä teen (ylläriylläri) soolon. Nyt on onneksi hieman hengähdystaukoa ja muita opintoja tässä välissä.

On ollut hieman henkisesti rankkaa toimia kahdessa ryhmässä, jotka ovat jo niin hitsaantuneet yhteen. Varsinkin kakkosten kanssa akrobatian tunnit ovat olleet vähän kuin "tunkeutumista sisäpiiriin". Yksinäiseltä sudelta tuntuu siellä olla. Täytyy nyt vaan yrittää keskittyä itse tekemiseen ja olla itse ystävällinen. Ehkä tilanne muuttuu pikkuhiljaa. Neloset ehkä helpommin sopeutuivat uuteen tunkeilijaan. Helpointa ja rennointa on ollut opiskella ykkösten kanssa, ehkä siksi, että olin ensimmäisen viikon heidän kanssaan ja ollaan aloitettu nyt samaan aikaan tämä koulu ja ehkä osaksi myös persoonien vuoksi. No, pari viimeviikkoa on olleet tosi rankkoja, fyysisesti, henkisesti ja emotionaalisesti. Ehkä vielä toipumista muutostakin ja tottumista uusiin kieliin, kotiin ja kaupunkiin ja sitten lisäksi kolmeen erilaiseen ryhmään.

Kun pari vuotta opiskelen tähän tahtiin, niin eiköhän musta tuu aika hyvä!