ÄÄÄ!!

Fyi fan miten jotkut koulupäivät ovat turhauttavia! Liian vähän tekemistä ja liikaa lätinää. Tänään oli sellainen päivä. Justiin, kun pääsee vauhtiin, niin sitten koulu jo loppuukin. Nyt olis vaan sellainen olo, että pitäis päästä tekemään mahdollisimman paljon ja jättää liika puhuminen myöhemmäksi. Siihen hetkeen, kun on päässyt vähän pidemmälle. Turhauttaa, kun harjoite kestää minuutin ja sitten siitä keskustellaan puoli tuntia vaikka muutama minuutti keskustelua riittäisi ja sitten voisi kokeilla uudelleen. No, on täällä paljon tehtykin. Ja tietenkin jonain päivänä oon itsekin enemmän analysointituulella.

Välillä kaipaan kipeästi päiviä tanssikoulussa, jossa fokus oli tekemisessä, tekemisessä, tekemisessä ja päivän päätteeksi oli oikeasti sellainen olo, että nyt on tehty ja opittu paljon. No, ensviikolla jatkuu fyysisen teatterin kurssi, maskit ja clovneria ja pääsee taas rehkimään! Fyysinen treenaaminen tietenkin myös tuo endorfiinia kehoon ja ymmärrän, miksi jotkut hurahtavat niinkin turhalta tuntuvaan hommaan kuin bodaamiseen tai överiksi menevään kuntosaleiluun. Liikkumisesta tulee sellainen olo, että on tyytyväinen olo itseen, vaikka olisi vain tehnyt jotain niinkin järjetöntä kuin nostellut painoja.

Tanssitreenaamisen tulokset ovat selkeämpiä: opin piruetin, nyt voin käyttää sitä ja toistaa sitä ja oppia kaksoispiruetin. Teatterin tekeminen on monisyisempää ja psykologisempaa. Näyttelijän taito on jotenkin abstraktimpaa kuin tanssijan taidot. Voin sanoa, että olen taitavampi ja tiedostavampi näyttelijänä kuin kymmenen vuotta sitten. Sitten kuitenkin, kun teen jonkin kohtauksen se taito ei välttämättä näykään heti. Miten osoitan minuutissa että "osaan näytellä". (Ehkä mulla sitten on näyttelijäntaidoissa vaan niin paljon aukkoja, että se siksi tuntuu mahdottomalta.) Ja miten pääsisi ylipäänsä siitä, että pitäisi osoittaa tai osata jotain jo valmiiksi. Opiskelemaanhan tänne on tultu.

Näytteleminen liittyy aina johonkin kontekstiin. Siksi näyttelijän taidoilla ei voi myöskään briljeerata samalla tavalla kuin jollain tanssimuuvseilla tai akrobaattisilla jutuilla. Siksi näyttelijän taitojen oppiminen ei ehkä ole niin palkitsevaa kuin jonkin tanssijutun oppiminen.

No mutta takaisin tähän päivään. Naturalistisen teatterin tekeminen on mulle melko vierasta näyttelijänä. Olen jonkin verran ohjannut kohtauksia esiintyjille, joissa ei ole tarkoitus "näytellä" ollenkaan, joissa he tekevät erilaisia yksinkertaisia tekoja omana itsenään. (En tiedä, miksi genreä kutsutaan, muistuttaa tanssia mutta on arkisempaa toimintaa ja mielestäni aika kiehtovaakin.) Mutta mitä se tarkoittaa, että esität naturalistisesti jotakuta muuta, esim. vanhusta ja teet yleisölle selväksi, että olet vanhus, joka on vaikkapa surullinen? Pakkohan se on jotenkin näyttää kehollisesti, muutenhan olet vain oma itsesi?

Mä vihaan itsekin sellaista teennäistä näyttelemisen näyttelemistä ja luonnollisuus on hieno asia mutta mitä se naturalistinen näytteleminen on? Miksei sitten samantien voi tehdä aidosti omana itsenään asioita lavalla, toimia ja eläytyä, miksi pitää esittää vanhusta?! Mulle on jotenkin luonnollisempaa, että joko oon omana itsenäni lavalla tietenkin ottaen huomioon aktiivisuuden tasot, fokukset yms. tai sitten oon naamio päässä ja esitän  tilainteita jossakin fyysisesti selkeässä hahmossa. Mutta mitä helvettiä se on, että esitän vanhusta luonnollisesti? Se tuntuu jotenkin omituiselta ja teennäiseltä. En tajuu. Miten mä muuta kuin näyttelemällä teen selväksi, että oon vanhus, kun en oikeasti ole?  Ja just se realistinen näytteleminen on jotenkin fuulaa. Ei voi olla täysin luonnollinen, jos näyttelee?!

Ehkä kyse naturalistisessa ja realistisessa teatterissa on vain todellisuuden mahdollisimman tarkasta toistamisesta ja imitoimisesta. Havainnointia ja tarkkuutta, sitä kai se on parhaimmillaan. Tekninen taito siis, eikä mitään psykologisointia.

Enkä mä usko, että analysoiminen ainakaan auttaa oivaltamisessa vaan tekeminen. Miten tän turhautuman saa purettua, kun on flunssa eikä pääse lenkillekään! Ja tulee kyllä tavallaan nyt ikävä taas fyysisen teatterin pariin, jossa ei yritetä olla luonnollisia vaan ihan  reilusti ja kunnolla koko fysiikalla esitetään jotain.

Miten mä oon nyt näin jumissa tän näyttelemisen kanssa! Ilmeisesti se on hyvä asia, kun oivaltaa uusia asioita itsestä mutta toisaalta tuntuu, kuin oisin taantunut kymmenen vuotta. En osaakaan taas yhtään mitään! No, eihän meillä ollut perusteellista näyttelijäntyötä Metropoliassa kuin yksi vaivainen kurssi, hahmometodi ja sitten oli Simo Routarinteen Johnstonen metodeihin perustuva improkurssi. Täällä selkeästi lähdetään enemmän näyttelijäntyön perusteista. Jep, näyttelemisen taito on aika tärkeä ohjaajan työn perusta mun mielestä. Lisäksi on hyvä nyt tehdä kerrankin improja, joissa ei tarvitse olla hauska, hauskuus ei ole se, mitä näissä improissa haetaan. (Johnstonen improissa idea on nopeus, näppäryys, impulsseihin tarttuminen ja yleisön hauskuutus, Stanislavskilaisissa improissa enemmänkin tekninen havainnointi, itsensä kuunteleminen, luonnollisuus/totuudellisuus ja fokus.)

Hirvittävän kiinnostavaa silt kaikesta angstista huolimatta! Odotan, että oma opettajamme pääsee ensi viikolla paikalle vetämään tätä kurssia, niin päästään kunnolla asiaan. (Tällä viikolla meillä on ollut sijainen.) Ja sitten jatkuukin ne toiset kurssit.

Maailmassa on aivan liikaa huonoa näyttelemistä, näyttelemisen näyttelemistä, siihen en haluaisi enää sortua! Mutta tällä improkurssilla tuntuu, että teen kokoajan kaikkia aloittelijoiden virheitä. Ja kun tehdään sitten se yksi harjoite päivässä, mikä menee perseelleen, niin se leimaa koko päivän. Huonous jää jotenkin päälle.

Mutta kai se on pakko vaan uskaltaa olla hemmetin huono ja toistaa samoja virheitä ja kliseitä, että pääsee eteenpäin. Turhautuminen on kuitenkin huomattavasti parempi olotila kuin tiistain ahdistus ja suru! Etiäppäin!