Kävin perjantaina katsomassa Kansallisteatterissa Pohjalla -esityksen. Se perustuu Maxim Gorgin novelliin (1902) ja sen on ohjannut Janne Reinikainen. Tykkäsin tosi paljon esityksestä. Ihanan fyysinen, visuaalinen, rytmillisesti kunnianhimoinen ja jotenkin raikas. Puhetta oli melko vähän, mikä oli tosi piristävää ja toteutus oli selkeästi teatteritaiteen ehdoilla tehty, ei kirjallisuuden. Mukana oli myös paljon laulua, soittoa ja maagisia tunnelmia. Fyysisesti taitava esiintyjä Inga Björn taiteili myös ilmassa köyden varassa.
Kiiruhdin esitykseen hikisenä ja janoisena suoraan juhlavaateostoksilta, eikä kahden tunnin esityksessä ollut väliaikaa. Ehkä olisin nauttinut esityksestä vielä enemmän, jos olisin ehtinyt ennen sitä juoda hieman vettä ja käydä vessassa!
Esityksen jälkeen vietettiin Helsingin keskustassa eräitä synttärijuhlia ja sen jälkeen päädyin vielä pitkästä aikaa dtm:ään. Oli ihan mukava olla ihmisten ilmoilla mutta vähän vaisu olo illasta jäi. Taisin olla vähän väsähtäneellä tuulella, eikä ollut mikään erityisen juhlava olo.
Lauantaina hengailin kaupungilla ja kävin syömässä ja ja kahvilla. Illalla kävin katsomassa jälleen Kansallisteatterissa Slava! Kunnian, joka on Pirkko Saision kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama. Esitys oli astetta perinteisempi ja ehkä hieman vanhanaikaisen oloinen verrattuna edellisen illan rytmillisesti nerokkaaseen esitykseen. Slava! oli mielestäni aika perinteinen musikaali, joskin kantaaottava. Esiintyjät olivat hyviä, Juha Muje on tosi sympaattinen ja koskettava, Timo Tuominen ketterä ja taitava, Tiina Weckström ja Katariina Kaitue karismaattisia. Musiikkikin oli toimivaa. Silti yli kolmetuntinen esitys tuntui liian pitkältä ja rönsyilevältä. Jotenkin myös tyylilaji, perinteinen musikaali ei oikein iske muhun. Myös tuo kertova ja toteava brechtiläisyys tuntui välillä liian selittelevältä; asiat kävivät selväksi ilman kertojien toteamisiakin ja välillä selittelyt jopa alleviivaavuudessaan vesittivät vitsejä. Tuo suuri näyttämö on kyllä niin massiivinen, etten oikein edes ymmärrä, kuka haluaa alkaa ohjata teatteriesityksiä sellaiselle, joku baletti sopisi sinne paremmin. Minusta Kansallisteatterin pieni näyttämökin on jo aika iso teatteriesityksille.
Mutta makuseikoista huolimatta molempien viikonloppuna näkemieni esitysten jälkeen oli sellainen olo, että kannatti katsoa. Tietysti myös ammattinäkökulmasta mutta ihan elämyksenäkin. Todella paljon oli nähty vaivaa kummankin esityksen eteen. Myös näyttelijöiden ja muusikoiden heittäytyminen on ihailtavaa. On melkoinen fyysinen (ja henkinenkin) suoritus vetää yli kolmen tunnin teatterikeikka joka ikinen ilta, varsinkin, kun ikää alkaa olla monilla sen verran, että ketterimmät vuodet ovat takanapäin. En tiedä, olisiko musta tuohon, riittäisikö jaksaminen ja intohimo. Ehkäpä, jos ei olisi liian montaa projektia samaan aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti