Olen viimeisen kahden viikon sisällä nähnyt kaksi oikein inspiroivaa, kaunista, kiinnostavaa, jopa puhdistavaa esitystä. Tämä ei ollut tietty yllätys silloin kun lippujani ostin, koska etupäässä ostan teatterilippuja vain sellaisiin esityksiin, joiden tiedän jo etukäteen olevan kiinnostavia ja antavan jotakin uutta. Toinen oli Saara Turusen ohjaama Tavallisuuden aave ja toinen Kristian Smedsin ohjaama Tabu.
Tabu oli upea. Vähän kuin visuaalinen matka, konsertti tai jokin uskonnollinen, kokonaisvaltainen messu. Hienoa oli myös se, että Kansallisteatterin isolla näyttämöllä voi vihdoinkin nähdä teatteria, jossa ei puhuta. Puhe on ylipäänsä teatterissa aivan ylikorostettua. Olisiko vihdoin aika myöntää, että muullakin tavalla voi lavalla asioita ilmaista ja vielä Teatteri-käsitteen alla! Tätä asiaa käsittelin myös lopputyössäni. Uskomatonta miten paljon sana teatteri-sisältää konnotaatioita ja lähes 2000 tuhatta vuotta vanhoja (Aristoteleen aikaisia) sääntöjä (juoni, tarina, draaman kaari jne.).
Eipä puhuttu paljoa myöskään Saara Turusen esityksessä, vaan sekin perustui kuville, hetkille ja teatterin muotoon puetuille ajatuksille. Tykkään. Tosin Turusen ohjauksessa häiritsi hieman se, että musiikki jyräsi ihan läpi koko esityksen ja sitä oli jotenkin liikaa. Myös lähes kaikki kappaleet olivat hyvin paljon muissakin teatteriesityksissä käytettyjä. (Itsekin olen käyttänyt noista ainakin kolmea biisiä omissa jutuissani opiskeluaikoina ja sitä toivoo, että joku joskus löytäisi tai tekisi jotain uutta, eikä aina soittaisi Erik Satien Gnossiennea.) Ovista kävelyä oli myös todella paljon ja vähän turhaa ilmaa ja toisaalta alleviivausta joissakin kohdissa. Mutta tykkäsin silti kokonaisuudesta ja tyylilajista ja etenkin terävistä ja kriittisistä argumenteista eli sisällöstä. Olin lukenut Turusen Rakkauden hirviön ennen esitystä, ja esityksessä oli paljon samaa. Siksi ehkä välillä jotkut kohtaukset tuntuivat liiankin tutuilta ja ajattelin, että "mennään nyt jo eteenpäin!"
Kyllä tämän tyyppisiä kuviin perustuvia esityksiä olen nähnyt jo pienemmillä lavoilla (ja tehnyt myös itse), mutta ihanaa, että isommat ammattiteatteritkin uskaltavat vihdoin ottaa "riskejä". Tuntuu, että itsekin vihdoin, lopultakin vapauduin jostakin kirjoittamattomasta säännöstä ja paineesta tehdä juonellista puheteatteria ja se tuntuu hienolta.
Olen ollut hyvin skeptinen Kristian Smedsin hypetyksen suhteen, enkä ole edes viitsinyt mennä katsomaan hänen ohjaamia esityksiään. Oikeastaan on ärsyttänyt vaan niin paljon jonkun yhden tyypin nostaminen valokeilaan. Sitäpaitsi jos Smeds olisi nainen, hän tuskin olisi niin kovin gurutettu. Toisaalta on hienoa, että jollain tyypillä on pokkaa haalia ympärilleen huippuensemble ja tehdä tällainen esitys isolle näyttämölle. Eikä Smeds itse välttämättä ole "syyllinen" hypetykseensä; hänhän tekee vain työtään. Tämä esitys ei olisi ollut niin hieno ilman muusikkoa, äänisuunnittelijaa, näyttelijöitä, videosuunnittelijaa ja ennen kaikkea valosuunnittelijaa. Kyllä minäkin voisin tuollaisen porukan ympärilleni ottaa ja toteuttaa sisäisiä visioitani! (No onneksi huipputekijöitä piisaa, jos vain on rahaa.) Esitys on koko ensemblen taiteellinen tuotos, mutta hienoa tietysti on, että on olemassa ohjaajia, jotka uskaltavat täysin vakuuttaa koko ensemblen omista visioistaan ja mennä niitä kohti. Se on piristävää ja inspiroivaa! Täytyy kuitenkin muistaa, että kukaan ohjaaja ei työskentele yksin, eikä pystyisi yksin tällaisia esityksiä tekemään.
Kirjoitan näistä kummastakin esityksestä vielä lisää myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti