Sitten päätin kuitenkin päivittää mallin ennen joulua, skarppi ja graafinen ja vielä astetta tummempi. Hetken tuokin miellytti. Sitten tukka kasvoi hieman ja pelkästään rumensi minua kaikessa hiirulaisuudessaan. Puolessa vuodessa olin kyllästynyt lyhyisiin hiuksiin totaalisesti, ehkä lopulta pelkästään tuon mallin ja värin vuoksi. Menin ja blondasin tukan takaisin kirkkaaksi ja nyt on paljon omempi olo. Tykkään tästä jopa lyhyenä! Jotenkin aina kuvittelen, että lyhyt, tumma, skarppi tukka sopii mulle. Mutta taidan vaan olla väärässä. Makuasioita tietysti.
Nyt näytän tosin taas entistä nuoremmalta (tällä viikolla jälleen luultiin 27-vuotiaaksi!) Ja jollain tavalla tuntuu, etten saa sellaista arvostusta ammattipiireissä kuin ikäiseni kuuluisi saada. Tosin kyllä 27-vuotiastakin kuuluisi arvostaa. Luulen kyllä, ettei kyse välttämättä edes ole ulkonäöstä, kasvoista, kampauksesta eikä edes pukeutumisesta, vaan olemuksestani. Olemukseni on ehkä enemmän ujon 20-vuotiaan kuin rohkean ja itsevarman 40-vuotiaan aikuisen naisen. Ja nuorekas ulkonäköni sitten vielä vahvistaa tuota mielikuvaa. Tämä on ristiriitainen juttu, koska toisaalta on kiva olla nuorekas mutta toisaalta minua tosiaan usein kohdellaan kuin 20-vuotiasta ja sivuutetaan "aikuisten keskusteluissa" nuorena ja kokemattomana ja hymähdellään huvittuneesti. Usein se vähän hämmentää, jopa loukkaa. En myöskään haluaisi aina esitellä itseäni: Hei olen Tiia 37 vee ja osaan asiani. Kuitenkin olen huomannut, että arvostus nousee hetkessä sen jälkeen, kun olen sivulauseessa maininnut ikäni. Kerran joku kommentoi: "No mä mietinkin, että ei 20-vuotias voi ajatella noin fiksusti."
Kerran hain erästä työpaikkaa (olin silloin 33-vuotias). Haastattelija ei edes suostunut haastattelemaan minua, koska näytin kuulema 15-vuotiaalta. Mitä helvettiä. En tiedä mikä harmaa peruukki minun olisi pitänyt pistää päähäni todistaakseni "osaamiseni".
No panostan kuitenkin edelleen mieluummin siihen, että oikeasti osaan asiani kuin että näyttäisin ikäiseltäni tai uskottavalta. Koitan myös olla armollinen tuota osaamista kohtaan. Etten ajattelisi aina niin, että tämän ikäisenä kuuluu jo täydellisesti hallita jokin asia (esimerkiksi vetää ryhmää kuin ryhmää itsevarmoin ottein, hallita kaikki mahdolliset toimisto-ohjelmat ja apurahanhakusysteemit, uskaltaa AINA antaa näyttelijäntyön kursseilla kaikkensa tai osata ohjaajana antaa näyttelijälle täydelliset vastaukset hänen kysymyksiinsä) vaan että opin koko ajan lisää ja minulla on oikeus myös olla keskeneräinen, haahuileva, epävarma tai epätietoinen.
Myönnän kyllä itsekin, että usein ihmisten ikiä on pelkän ulkonäön perusteella vaikea arvioida. Tunnen myös monia hyvinkin fiksuja ja kypsiä parikymppisiä. Siksi olisi kiva unohtaa ikäasia kokonaan ja kaikissa tilanteissa! Itse olen jostain syystä viimeaikoina ottanut kovasti paineita siitä millainen 40-vuotiaan naisen kuuluisi olla. Lapsiasiat eivät niinkään ahdista mutta työhön ja uraan liittyvät kylläkin. Haluaisin olla kokeneempi, osaavampi, viisaampi, sivistyneempi, aikuisempi, kaikkea sitä, mitä kuvittelen että ikäiseni "aikuinen ihminen" on. Tuntuu että tarvitsisin vähintään vielä viisivuotisen näyttelijäntyön koulutuksen, nelivuotisen fyysisen teatterin koulutuksen, kolmevuotisen tradenomin koulutuksen, kolmevuotisen ohjaajan koulutuksen, psykologin koulutuksen ja kymmenen vuoden yksilöterapian, että selviäisin teatterialan töissä, tuntisin osaavani asiani ja saisin siitä vielä rahaa. Tai sitten on vain käärittävä hihat ja alettava hommiin! Sillä mitä enemmän lillun parikymppisten opiskelijoiden kanssa erilaisissa kouluissa, sitä kauemmas ajaudun työelämästä. Toisaapäivänä lähetinkin jo muutamia tunnustelevia työhakemuksia. Varmaan kaikki helpottuu, kun vaan pääsee tekemisen makuun.
Olisipa kiinnostavaa joku päivä tehdä lista siitä, mitä kaikkea haluaisin olla tai mitä kuvittelen, mitä 37-vuotiaan teatteriohjaaja/tuottajan KUULUISI jo osata! Listasta tulisi todella pitkä. Sitten voisin heittää listan romukoppaan, etsiä jotain hanttihommaa ja muuttaa syksyksi Espanjaan opiskelemaan tanssia (vaikka eihän 37-vuotias voi enää opiskella tanssia näin tosissaan! Ja miksei voi?)
Tavallisuuden HAAVE. Mitä enemmän sitä haluaisi olla "ihan normaali", sitä enemmän tuntuu siltä ettei ole ja sitä enemmän ahdistuu kaikesta mahdollisesta. Ja sitä vähemmän uskaltaa ponnistella haaveidensa eteen tosissaan. Mutta onneksi ajoittain onnistuu unohtamaan ikänsä ja vaan elämään ja tekemään asioita.
Tekisi mieli kirjoittaa hieman Saara Turusen tuotannosta ja Ionescon näytelmistä, joita olen lukenut nyt useampia putkeen (mainioita!). Haluaisin joskus lähitulevaisuudessa ohjata jonkinlaisen Ionesco-trilogian. Luin tuolla Espanjassa ollessa Turusen Rakkauden hirviön ja tykkäsin paljon. Ihmeen rehellinen, hauska ja koskettava kirja. Tätä mieltä on varmasti moni muukin. Samaistuin moniin juttuihin mutta erityisesti tuohon hautajaisvalokuvaan. Itsekin olen ollut turkoosissa toppa-asussa ja talvilenkkareissa mummon hautajaisissa. Tänään menen illalla katsomaan Turusen ohjauksen Tavallisuuden aave. Uskoisin, että pidän siitä. Itsekin tykkään tehdä esityksiä, joissa ei niin paljoa puhuta vaan enemmänkin keskitytään hetkiin, tunnelmiin ja kuviin. En ole aiemmin nähnyt noita Turusen juttuja, lukenut näytelmät kylläkin. Mutta niistä lisää myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti