Hiihtämistä

Oon jotenkin eilen ja tänään miettinyt Mika Myllylää, hiihtämistä ja dopingia ja sitä miten traagista on, kun ihminen ottaa itsensä ja tekemisensä liian vakavasti.

Tietenkin kyse on Myllylän kohdalla ollut myös suurista rahasummista ja maineesta; tuollainen maineen menettäminen on hieman eri mittakaavassa kuin pilkun pistäminen väärään paikkaan artikkelissa. Mutta silti, Myllylä olisi tarvinnut ammattiapua tajutakseen, että asiat voisi ottaa vähän rennomminkin. No, enpä minä häntä henkilökohtaisesti tuntenut mutta haastatteluista paistaa läpi fanaattisuus voittamista ja urheilua kohtaan. Ja on vaan niin surullista, että ihminen kuolee jonkun niin typerän asian kuin kilpaurheilun ja maineen menettämisen takia.

Toisaalta tekemisen flow ja extreme-kokemukset (joksi olympiakullan saaminen voidaan ehkä laskea) voivat koukuttaa kenet tahansa pahasti. Joissain tutkimuksissa on todettu, että monilla ammattirikollisilla on nuoruudessaan kilpaurheilutausta. Tämä kertoo siitä, että kilpaurheilun ja rikollisuuden pariin hakeutuu ihmisiä, joille peruselämykset eivät riitä, vaan pitää tavoitella extrajännitystä elämään. Lisäksi kilpaurheilun ja rikollisuuden pariin hakeutuvat ihmiset ovat usein epäsosiaalisempia kuin ihmiset yleensä.

Mika Myllylän kohdalla minusta traagisinta ei ollut dopingin käyttö, vaan se, ettei hänellä  ulkopuolisen silmin tuntunut olevan elämässään mitään muuta sisältöä kuin hiihtäminen. Eikä sitä lopulta urheilu-uran päätyttyä löytynytkään muualta kuin alkoholista. Tämä nyt on tietenkin vain Myllylän julkisuuskuva. Voihan olla, että hän eli omasta mielestään (toivottavasti näin on), hyvinkin mukavan, täyteläisen ja kiehtovan elämän.

Maineen ja kunnian tavoittelu sekä ein sanomisen vaikeus ei suinkaan jäänyt 90-luvulle.

Kyse ei ole pelkästään ihmisen omasta kunnianhimosta, vaan siitä, että jos töitä nykypäivänä ylipäänsä haluaa tehdä, sitä on tehtävä ihan hulluna.  Jotenkin kaikesta puuttuu suhteellisuus. Jos haluaa hiihtää, on eliminoitava kaikki muu ja vedettävä kaikkia mahdollisia mössöjä mitä valmentajat keksivät ehdottaa.

Itsekin otan usein (itseni) ja teatterin tekemisen liian vakavasti. Se vain sieppaa mukaansa ja huomaan, että koko maailma täyttyy esityksen tekemisestä. Onneksi suuri osa tutuista on muita kuin teatteri-ihmisiä, jotka muistuttavat olemassaolollaan siitä, että teatteri on vain pieni osa elämää ja yksi ilmiö muiden joukossa. Itselle jotkut esitystä koskevat kysymykset muodostuvat välillä elämää ja kuolemaa tärkeämmiksi ja silloin on hyvä palauttaa mieleen, että näytellä on ruotsiksi spela teater, "pelata, leikkiä".