Ajatuksia aiheesta

Jokaikinen kerta, kun alan tehdä esitystä törmään samaan ongelmaan. Ollako juoni, ollako tarina, ollako päähenkilö, ollako jokin näytelmä tai romaani pohjana. Ollako AIHE. Ja mikä helvetin aihe! Sitä kysytään aina ensimmäisenä, näyttelijät kysyvät, katsojat kysyvät, toimittajat kysyvät, läheiset kysyvät. Mistä se kertoo, mihin se pureutuu ja mistä tämä aihe on lähtöisin? Kyllähän nyt esityksessä aihe pitää olla!

Raila Leppäkoski sanoo, että jos ohjaaja ei tiedä esityksensä aihetta, on se suunnilleen sama kuin jos kirurgi ei erota veistä hanskasta. Että "ohjaajan työnkuvaan kuuluvat väkivaltaiset päätökset." Sanotaan myös, että jos ohjaaja ei päätä aihetta, se näkyy kuitenkin tahattomasti lopputuloksessa, ja silloin aiheeksi voi valikoitua vahingossa esim. pääosanäyttelijän narsismi tai dramaturgian haparoivuus. Aihe on monien mielestä se avain kaikkeen, se pohja, se portti, jonka kautta kohtaukset kulkevat. Ilman aihetta kaikki leviää. Mutta hitto vie, eihän kaikilla kuvataideteoksillakaan ole edes nimeä! Tai onko kaikilla sävellyksillä aihe?

Jos päätän aiheen etukäteen, heti lähtökuopissa, menen täysin lukkoon. Kaikki tyssää siihen. Mikään ei enää kiinnosta ja kaikki alkaa tuntua loppuun pureskellulta. Eihän se voi olla oikea tapa juuri minulle tehdä taiteellista työtäni, jos se vetää noin lukkoon? 

Huomaan että kun alan miettiä jotain tiettyä aihetta, tiettyä sanaa, minulla alkaa muodostua päässäni tietynlaisia kliseisiä kohtauksia. Minua alkaa tympäistä aiheeni jo ennenkuin olen edes kovin pitkälle miettinyt sitä. Esimerkiksi lapsuusmuistot aiheena alkaa ärsyttää heti. Jos päätän jonkin aiheen, vaikkapa pelko tai häpeä tai väkivalta, tulevat mieleeni kaikki ne aiemmat esitykset tai elokuvat, jotka olen nähnyt noista aiheista, enkä pääse enää mielikuvista eroon. 

Yleensä aina ajattelen esityksen tekemistä aloittaessani:  ”Nyt otan esityksen pohjaksi kerrankin jonkin valmiin näytelmän tai romaanin ja tutkin sitä jonkin aiheen läpi kuin ammattilainen!” Sitten otan romaanin käteeni ja alan tutkailla sitä, ehkä innostun kirjoittamaan siitä dialogejakin ylös tai monologeja tai kertovaa kuvausta. Saatan napata siitä jonkin tunnelman itseeni. Mutta sitten hylkään romaanin, koska tunnen, että se lukkiuttaa, se johtaa väärään suuntaan, liian arkirealistiseen, liian kirjalliseen, liian jonnekin muualle. Se johdattaa jonkun toisen ihmisen ajatusmaailmaan ja tapaan tehdä taidetta. Toiseen taiteen lajiin. 

Mutta ehkä se, että tuo romaani on edes ollut syynini alla antaa kuitenkin jotain lopulliseenkin esitykseen. Tietenkin kaikki se musiikki mitä on kuunneltu harjoituksissa, kaikki ne kirjat, mitä olen lukenut prosessin aikana, elokuvat, näkemäni näyttelyt, muut esitykset, kaikki ne vaikuttavat. 

En halua, että esityksestä tulee terapeuttinen. Kuitenkaan tapani tehdä esitystä ei ole myöskään pelkästään abstraktiin liikkeeseen pohjaavaa. Lisäksi haluan tietenkin tehdä hyvän esityksen! Ongelma tässä ajatuksessa tietysti on, että minun pitää ensin määritellä mikä on mielestäni hyvä esitys. Onko se sellainen, joka koskettaa surullisen tarinansa vuoksi? Onko se nokkela ja yllättävä, onko se teknisesti virtuoosimainen, onko se älykäs, onko se uutta luova, täynnä karsimaattisia ja taitavia esiintyjiä? Onko se hauska vai tunnelmallinen, mystinen, absurdi, surrealistinen, unenomainen, sketsimäinen, kokeileva, provosoiva? Mitä se on?! Tätä kysyn itseltäni jatkuvasti. Miksi teen esitystä, jos minulla ei ole mitään tarkalleen otettavaa sanottavaa? Voisiko "hyvä esitys" olla aihe? Miksei, mutta nyt sekin alkoi jo kyllästyttää minua. 

Jyrki Karttunen lähti tekemään Jeminan monta elämää esitystä kiinnostuksesta drag-kulttuuria ja naiseutta kohtaan. Hänellä oli siis aihe. Joskin laaja. Ja esitys oli myös hyvin fragmentaarinen. Mutta hänellä oli kuitenkin aihe. Miksi en tunne sopivani siihen muottiin, johon jopa ammattitanssitaiteilijat sopeutuvat? 

Mutta mitä jos aihe on niin intuitivinen, että se ehkä selvenee vasta, kun esitys on valmis? Jos katsoja näkee esityksen aiheen minua paremmin? Mitä, jos vien katsojalta jotain tärkeää toitottamalla väen väkisin, että tästä tämä nyt kertoo, kai nyt varmasti huomaat, että tämä esitys kertoo kiusaamisesta? Jotenkin aiheen päättäminen tuntuu tappavan kaiken sen ilon ja luovuuden, minkä takia esityksiä teen ja minkä ansiosta katsoja saa elämyksen. Kun esitys alkaa pikkuhiljaa muotoutua, minulla vaan on sisäinen tuntuma siitä, mikä juttu sopisi esitykseen ja mikä ei, ilman, että olen päättänyt teemaa tai aihetta. Esityksestä tulee kokonaisuus, yhtenäinen vaikkei sillä koskaan ollut mitään (ennalta valittua) aihetta. 

En tiedä onko tämä lähestymistapani jotenkin täysin aloittelijamainen, harrastajamainen, jotenkin epäpätevä, henkisesti laiska, epäanalyyttinen. Onko jotenkin niin, että tämä aiheettomuudesta ammantaminen on sama, kuin yrittäisi polkea pyörällä takaperin? Onko niin, että kaikkien muiden hyväksi todetut neuvot aiheesta kannattaisi ottaa todesta ja yrittää olla pyristelematta vastaan? Yritänkö elää vain jossain omassa kuplassani, enkä tajua, että olen paljon tyhmempi kuin muut ja minun kannattaisi lopettaa koko juttu, kun en osaa edes aihetta valita? Minulle on myös sanottu, että jos on kaikki vaihtoehdot, ei lopulta ole mitään. 

Mutta jostain minunkin esitykset ovat saaneet alkunsa. Jostain kappaleesta, mielikuvista, kohtausaihioista, asusta, liikkeestä. Ohjauksistani on pidetty ja ne ovat vaikuttaneet ihmisiin. Toiset vähemmän, toiset enemmän. Toiset esitykset ovat olleet dramaturgisesti työstetympiä kuin toiset. Toiset ovat olleet henkilökohtaisempia kuin toiset. Yksi esitys oli ehkä hieman kompromissi, toinen pastissi elokuvasta. Mutta kaikissa oli oma maailmansa, oma tunnelmansa, minun oma kädenjälkeni, esiintyjien kädenjälki. 

Ehkä tässä iässä voisin jo ajatella, että saan tehdä asioita niin kuin minusta tuntuu oikealta. Ei niin kuin joku toinen on sanonut, että kuuluu tehdä. Jos joku toinen ei osaa tehdä yhtenäistä ja toimivaa esitystä ilman päätöstä aiheesta, se on hänen näkökulmansa ja elämänhistoriansa tulos. Varmasti on muitakin, jotka lähtevät työstämään esitystä vaikkapa jostain vaatekappaleesta, musiikista, yksittäisestä kohtausideasta, lavasteesta tai liikemateriaalista lähtöisin. 

Nykyteatterissakin aihelähtöisyys on edelleen tärkeää. Tanssijoillakin esityksen tekotapa voi olla hyvinkin aihelähtöinen; nyt tutkin tässä esityksessä sitä, kuinka lapaluut liikkuvat eri ihmisillä. Nyt tutkin, mitä on läsnäolo tai yhdessä oleminen tai eläimellinen liikkuminen. Nyt rakennan koko esityksen 90-luvun slovareiden varaan. Nyt tutkin matkimista ja pastissointia.  

Kun katsoon Dance-ohjelmaan tehtyjä koreogafioita, niissä on aina jokin väkisin väännetty tarina, jossa poika jättää tytön tms. Eikö yleisö jaksa katsoa tanssia, jos siihen ei väkisin ole ympätty jotain tarinaa?  

Onko esityksellä oltava aihe sen vuoksi, että ohjaaja osaisi artikuloida markkinointikoneistolle mahdollisimman kätevästi esityksen pointin? Onhan nyt kaikki oltava artikuloitavissa. Ohjaaja, joka ei osaa artikuloida esityksestään on kertakaikkiaan tyhmä? 

Mutta mitä jos kaikki ei vain ole artikuloitavissa sanallisesti? Jos esityksen sisältö puhuu itse omasta puolestaan ilman, että ohjaaja tai muut tekijät ovat analysoineet sisältöä puhki?

Ehkä pitäisi vielä enemmän kaivella sitä omaa aihetta, koska varmasti minullakin sellaisia on, kun vaan syventyy ja on rehellinen itselleen. Tosin en voi sanoa, ettenkö olisi yrittänyt, jo kymmenisen vuotta. Ehkä joskus päädyn siihen, että aihelähtöisyys on jees myös minulle. En halua myöskään että aiheettomuudesta lähteminen on jonkin kipeän pakenemista ja välttelemistä ja omalla mukavuusalueella pysymistä. 

En halua tehdä tyhjiä ja merkityksettömiä esityksiä. En halua myöskään tehdä itsestäänselviä, naiiveja ja terapeuttisuudessaan ja henkilökohtaisuudessaan kiusallisia esityksiä, sosiaalipornoa. En myöskään analyyttisyydessään ja aihelähtöisyydessään läpikalutun teoreettisia.

Onneksi olen vielä opiskelija ja saan miettiä liikaakin tällaisia asioita, eikä minun tarvitse olla millään lailla valmis. Ehkä viiden vuoden päästä minulla on vihdoin se aihe. Tai aiheita. Tai sitten olen vaihtanut alaa, koska omaa aihetta ei koskaan löytynyt.

Ehkä nyt jätän tämän aiheen pohdiskelun vähäksi aikaa tähän ja alan vaan tehdä sitä esitystä juuri niin kuin minusta hyvältä tuntuu! Lähtökohtana ovat kuvat, tunnelmat ja tilanteet. Syksyllä näette lopputuloksen!