Kirjoituksissaan hän pohtii hyvin samantyyppisiä kysymyksiä kuin omassa mielessäni on pyörinyt viime viikkoina koskien mudon ja sisällön suhdetta, kokonaisuuden ja esityksen osien suhdetta, egon ja roolin suhdetta, metatasoilla leikittelyn vanhanaikaisuutta ja tympäännystä "illuusioiden rikkomiseen", eri esiintyjyyden ja ilmaisun tasojen pohdintaa. Hän pohtii myös tanssin maailmassa aikoinaan paljon keskustelua herättänyttä seikkaa ruumiin aitoudesta eli muun muassa sitä, mikä on "aitoa" liikettä, "todellista" liikettä; milloin ruumis on aito ja tosi ja milloin teatraalinen, milloin liike on löydettyä ja milloin keksittyä. Lisäksi hän pohtii, onko lavalla olemista osattava vai riittäkö oleminen. Äärimmäinen ja kiinnostava väite on myös se, että psykorealistinen metodinäytteleminen olisi samalla tapaa löydettyä ja lavalle tuotua kuin Duchampin pisuaari kuvataiteen puolella.
Itse mietin myös, tekeekö toisto liikkeestä keksityn, voiko keksitty liike olla aito ja pystyykö katsoja erottamaan aidon ja teatraalisen liikkeen eron ja miten se vaikuttaa katsomiskokemukseen, ja mitä välilä aitoudella lopulta on? Kiinnostava on myös kysymys näkökulmasta. Miten voidaan määritellä esitykseen jokin naiivin subjektiivinen näkökulma, kun pysyvää subjektia ei ole todllisuudessa olemassakaan; ihmisen identiteetin käsityskin on hyvin hajanainen ja ihminen voi päättäessään vaikuttaa oman identitettiinsä kehittämiseen. Toisaalta Hotinen pohtii, että nykykatsoja ehkä teatterissa juuri kaipaa naiivia tarinan, illuusion ja näkökulman komboa, koska mikään muu ei ole tässä maailmassa yhtenäistä ja selkeää.
 |
| Hanna ja kabaree (In the Dark Room 2014) |
Kirjallinen lopputyöni liikkuu paljolti muodon ja sisällön välisten probleemojen välillä ja lisäksi sisältää juuri tuon pohdintaa, kumpi tuli ensin kokonaisuus vai osaset ja kumman ehdoilla esitystä pitäisi tehdä. Onko kokonaisuus osiensa summa vai palvelevatko osaset jotain kokonaisuuden ideaa? Mikä on "oikea muoto" ja onko muodon ehdoilla tehty esitys "sisällöstä tyhjä". Entä sisällön ehdoilla tehty esitys, ketä se palvelee? Miksi sen merkitys olisi suurempi, kenen asiaa se ajaa, onko se pahimmillaan selittelevää, saarnaavaa ja osoittelevaa teatteria, jonka muoto on osoittelevan alisteinen sisällölle tyyliin "Tämä esitys kertoo murhanhimosta, esiintyjillä on punaiset vaatteet ja katosta roikkuu koko esityksen ajan kirves." Voiko sisältö olla rationalistisesti ja verbaalisesti selittämättömissä ja sen pystyy "selittämään" ainoastaan muodon kautta, tällöinhän muoto on se sisältö.
Kirja ei anna oikeastaan minkäänlaisa vastauksia, mutta antaa hyvää taustatukea pohdinnoille ja herättää kiinnostavia lisäkysymyksiä. Sain taas vähän lisää kipinää kirjoittamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti