Tämä kesä on myös sisältänyt hienoista yritystä palata sosiaaliseksi ja ihmisten pariin. Vaasassa kaksi vuotta eleltyäni, olen lähes täysin erakoitunut kaikista muista paitsi teatteri-ihmisistä ja heitäkin olen tavannut vain koulussa ja kursseilla. Viime kesä oli poikkeus, kun tein lopputyötä, silloin elämäni oli hieman sosiaalisempaa.
Äkkirysäys sosiaalisuuteen alkoi heti junamatkalla Helsinkiin. Jouduin muuton keskeltä kiireesti junaan (koska en mahtunut muuttoautoon) puolen tunnin varoitusajalla, joten paikkalippua en ehtinyt saada. Päädyin siis ravintolavaunuun, jossa sainkin runsaasti miesseuraa koko matkan ajaksi. Alkumatka meni leppoisasti jutellen seinäjokelaisen perussuomalaismiehen kanssa, joka alkoi Tampereen kohdalla olla jo melkoisessa tuiterissa. Totesimme eläneemme täysin erilaiset elämät, vaikka ikäeroa meillä oli vain muutama vuosi. Hänellä oli viisi lasta ja hän oli ollut duunari ja yrittäjä 13-vuotiaasta asti. Hän oli kokenut myös traagisia ja kovia juttuja, joita en nyt tässä käy erittelemään. Hän oli matkalla iskelmäfestareille, minä Prideille, hilpeä yksityiskohta. Keskustelu oli kuitenkin positiivishenkistä, vaikka se sivusi loppumatkasta lähinnä maahanmuuttopolitiikkaa. Sain myös mieheltä viinini seuraksi ison tuopin olutta ja kovasti kehuja ulkonäöstäni, mikä oli ihan piristävää. Olin kuitenkin jo tuossa vaiheessa politiikan jauhamisesta melko uupunut ja olisi pitänyt lähteä huilimaan jonnekin perusmatkustuspaikalle.
Jäin kuitenkin litkimään olutta ja viiniäni ravintolaan. Perussuomalaisen jäätyä Tampereelle seuraani liittyi joukko ikäisiäni älykkään ja mukavan oloisia upseereita (tai yksi oli upseeri, muut ehkä jotain muuta armeijan väkeä, nimikkeet eivät kerro minulle mitään), jotka myöskin tunkivat eteeni uuden tuopin olutta. Politiikan puhuminen yltyi tahtomattani äärimmäisiin mittoihin. Se upseeri alkoi kysellä minulta Natosta ensin ihan asialliseen sävyyn mutta keskustelun jakuessa ja jatkuessa, aloin kokea sen jankkaavana ja ahdistavana. Tuntui, että kysyjällä oli ainoastaan tavoitteena osoittaa tyhmyyteni ja tietämättömyyteni ja muutosta puhkiväsyneenä ja muutenkin henkisesti uupuneena, en ollut valmistautunut tällaiseen höykytykseen.
Kaksi muuta upseeria vaikuttivat leppoisammilta ja yksi ehdotti, jos puhuisin teatterista jotain tai lopputyöstäni, jota olen nyt aloittamassa kirjoittamaan. En oikein tiennyt mistä aloittaa, kun en ole vielä aihettakaan päättänyt ja puhuin jotain mitä mieleen tuli, kauhusta näyttämöllä, elokuvan surrealistisen tunnelman tuomisesta näyttämölle jne. Tajusin itsekin, että olen jo liian väsynyt ja tuiterissa selittämään yhtään mitään älykkyyttä vaativaa. Olin ollut juhlatuulella aiemmin ja tarkoituksena oli jatkaa junasta kodin kautta Priden naistenbileisiin. Yhtäkkiä tämä yksi kovaksi keitetty kokoomusupseeri tokaisi jotenkin näin: "Toi mitä sä puhut, on ihan käsittämätöntä paskaa. Sä tunnut olevan tosi kaukana valmistumisesta". Yhtäkkiä romahdin täysin ja alkoi itkettää. Samaan aikaan vitutti ja hävetti ja ehkä eniten sapetti se, että tiesin upseerin olevan oikeassa, hän näki jotenkin lävitseni. Mä en osaa todellakaan puhua lopputyöstäni, mä en tiedä teatterista paljoakaan ja saatan olla tyhmäkin. Ja toisaalta hän oli täysin väärässä! Tiedän teatterista monenmoista ja ainakin ihan tarpeeksi vamistuakseni. Olin saatanan vihainen siitä, että edes jouduin tuollaiseen tenttiin väsyneenä ja kaiken lisäksi olin menossa bileisiin, en opponointitilaisuuteen. Bileisiin mennessä haluaa ajatella mukavia asioita ja rentoutua, EI puhua maahanmuuttopolitiikasta saatika Natosta eikä varsinkaan selittää analyyttisesti kokoomuslaiselle empatiakyvyttömälle kusipäälle vielä jäsentymättömästä lopputyöstään. Jotenkin koko keskustelu oli muuttunut painajaismaiseksi tenttaamiseksi, josta ei ollut ulospääsyä. Näin jälkikäteen mietin, miksi en vain lähtenyt Natojankkaamisen kohdalla pois.
Ilta päättyi ikävästi. En pystynyt lopettamaan itkuani ja pyysin upseereita poistumaan toiseen pöytään. Kaksi muuta upseeria pyytelivät kolmannen puolesta anteeksi. Lisäksi viereisestä pöydästä eräs täysin selväpäinen nuori mies tuli kysymään, onko kaikki ok. Hän oli jo aiemmin kysynyt samaa, kun oli huomannut tulehtuneen tilanteen. Kerroin että lähinnä hävettää, kun olen niin itkuherkkä ja väsynyt vastaanottamaan mitään kritiikkiä, että ei tässä mitään järkyttävän vakavaa ole tapahtunut. Selvisi, että poika oli itse teatterin äänisuunnittelija, ja hän oli kuullut keskustelun. Hän totesi, että tällaista se on, kun tekee ammatikseen teatteria; jatkuvasti saa selitellä tietämättömille tekemisiään ja perustella koko olemassaoloaan.
Kotiin päästyäni olin niin henkisesti uupunut, etten voinut enää kuvitellakaan bileisiin lähtöä. Olin yhden junamatkan aikana saanut sellaisen henkisen löylytyksen, että olin alkanut epäillä koko olemassaoloni tarpeellisuutta ja tunsin itseni tietämättömäksi idiootiksi, turhaksi, tyhmäksi ja ennen kaikkea amatööriksi omalla alallani. Tuntui, että olen henkisesti täysin tyhjä ihminen, eikä minulla ole kenellekään mitään sanottavaa eikä annettavaa, että olen täysin feikki tyyppi. En osannut edes upseerille selittää, mitä lopputyöni käsittelee. Eniten ahdisti se, että ylipäänsä ahdistuin jostain tuollaisesta! Miksi olen niin yliherkkä ulkopuolisten kommenteille! Ihmisillä on vaikka minkälaisia suuria ongelmia, ja minä hajoan jostain tällaisesta.
Toki viinalla oli vaikutusta alennustilaan ja olo oli seuraavana aamuna henkisesti huomattavasti normalisoitunut ja realistisempi. Tajusin kuitenkin, että olen ollut niin paljon itsekseni viimeaikoina (tai no, ehkä ylipäänsä koko elämäni aikana) etten enää osaa ilmaista itseäni. Mitä enemmän asioista puhuu (tai edes kirjoittaa), sitä helpompi olisi perustella asioita tuollaisille kusipäille. Mutta olen puhunut viimeaikoina lähinnä ruotsia ja sitäkin vain pinnallisesti. En ole edes kirjoittanut kovastikaan viimeaikoina. Minua alkoi tosiaan pelottaa opponointitilanne. Mitä, jos opponoija on samaa mieltä, että en tiedä mistään mitään, en ole valmis, en osaa selittää, mitä olen halunnut sanoa, ja kaikki vielä ruotsiksi!
Opetuksena junamatkasta oli ainakin se, että pitäisi nähdä enemmän ihmisiä ja keskustella. Pitäisi lukea enemmän lehtiä ja seurata aikaansa. Ja lisäksi jostain pitäisi saada kovuutta kommunikoida suorien kokoomuslaisten kanssa. Mistä sellaista järkähtämättömyyttä saisi?! Ei kai ihmisten kanssa opi olemaan muuta kuin opettelemalla.
Mutta ennen kaikkea oivalsin monia asioita lopputyöstäni, mitkä asiat ovat vielä täysin levällään ja miten alkaisin lähestyä aihetta. Kiitos kuuluu sittenkin sille kusipäiselle upseerille, jolla ei ollut hitustakaan empaattisuutta. Ehkä pahinta mitä minulle voi sanoa, on se että olen tietämätön, sivistymätön, tyhmä, enkä osaa toimia omalla alallani. Minua eivät loukanneet yhtään ulkonäköäni koskevat kommentit ("Oletko ajatellut meikata vähän enemmän?" tai "Oletko ajatellut hankkia tekoripsiä?")
Naurettavaa loukkaantumisesta tekee se, että eihän satunnainen tyyppi yhden humaltuneen keskustelun perusteella voi tietää, miten minä esimerkiksi vedän työpajoja, ohjaan esitystä, näyttelen, tanssin tai kirjoitan esseitä. Kirjallinen lopputyö on vain yksi prosentti opintojani ja lisäksi vasta alkutekijöissään. Näin käytännönläheisellä alalla kuin teatteri-ilmaisun ohjaaminen, yksi kirjallinen työ ei kerro paljoakaan osaamisesta. Ja toisaalta, onhan valmistumiseen tosiaan vielä matkaa. Puoli vuotta. Ja kuka sitä nyt on valmis koulusta päästyäänkään. Oppiminen jatkuu.
Kaikesta huolimatta junamatka oli kaikessa dramaattisuudessaan ja uuvuttavuudessaan hyvin opettavainen ja ennen kaikkea sosiaalinen! Sitähän mä halusin tähän kesään. Ihmisiä ja keskustelua. Nyt en enää olekaan siitä niin varma. Tykkäänkö mä ylipäänsä ihmisistä ollenkaan. Ehkä joistakin, pieninä annoksina. Tajusin myös taas sen, miksi ylipäänsä olen niin vähän tekemisissä ihmisten kanssa; koska menen usein liian helposti rikki. Ainakin hetkeksi. Oivalsin myös sen, etten ole tottunut analyyttisiin keskusteluihin. Koen syvällisyydet mieluiten kotona yksin tai kumppanin kanssa ja pälisen pinnallisuuksia ja pidän hauskaa muiden ihmisten kanssa. Olen viimeaikoina varsinkin tottunut näkemään ihmisiä vain teatterin kautta taikka sitten juhlissa. Juhlat ja syvälliset keskustelut eivät taas omassa mielessäni liity yhteen. Alkoholi ja älykkyys varsinkaan eivät kuulu yhteen. Siksikin tämä kaljan ja Naton kombo oli todella hämmentävä pienessä maailmassani.
Helsinki on muutenkin heittänyt menneisyyttä naamalle pahemman kerran. Olen ollut jotenkin herkillä viimeaikoina ja tuntuu kuin olisin palannut elämässäni kymmenen vuotta taaksepäin tänne muuttaessani. No, ehkä tää tästä lähtee. Onneksi elämässä on myös monia uusia ihmisiä ja mahdollisuuksia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti