Mihin tiistai katosi?

Tänään on ollut jotenkin kummallinen olo. Omasta elämästä irrallinen. Olen miettinyt kuolemaa ja syöpää ja elämän arvaamattomuutta, ja tavallaan on ollut jopa hyvällä tavalla oivaltava hälläväliäfiilis. Paradoksaalinen hälläväliä, sellainen, että nyt en jaksa enää välittää mistään vaan teen juuri sitä, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta ja tärkeältä, koska huomenna saatan kuitenkin sairastua syöpään tai jäädä auton alle. Mitä väliä, mitä joku ajatteelee siitä osaanko jotain tarpeeksi hyvin toteuttaakseni ideani. Mitä väliä, pidetäänkö minua idioottina, tylsänä, osaamattomana, amatöörinä, tyhmänä, rumana, tyylittömänä tai feikkinä. Koko elämää ei kuitenkaan voi odottaa. Ja koko elämä saattaa loppua millä hetkellä vaan. Jotenkin vapauttava olo. Ja samalla tosi surullinen.

Se johtuu tietenkin tuosta pari vuotta sitten julkaistusta kirjasta, jonka luin uudestaan ja joka kertoo yhdestä tutusta, joka kuoli nuorena syöpään. Koko tapausten ketju ja hänen sairaskertomuksensa ja kirjoittamansa kirja jättää täysin sanattomaksi. Surulliseksi. Tyhjä ja merkityksetön olo.

Ja samaan aikaan pitäisi hihkua riemusta, koska minulla on vielä melkein kaikkeen mahdollisuus vanhenemisesta huolimatta. Ja tavallaan onkin sellainen olo, että miksenpä nyt vain nauttisi siitä, että minulla vielä on molemmat jalat, kädet, toimiva pää ja kroppa, normaali ruokahalu ja suolen toiminta (jollei pallomahaa syömisen jälkeen oteta lukuun). Minulla ei ole oksetusta ja huimausta (paitsi ehkä ohimenevästi pari kertaa päivässä), haluusinaatioita eikä paiseita. Pitäisi nauttia omasta elämästä, eikä piiskata itseään ja kroppaansa niin armottomasti.

En halua nyt kirjoittaa enempää asiasta, siis syövästä. Mutta totean vain, että jotenkin sitä on ollut ympärillä niin paljon viimeaikoina, että olen jopa vähän ihmeissäni, ettei itselläni vielä ole sitä, ainakaan todettu. Jotenkin tuntuu epäreilulta, että joku nuorempi ja elämäniloisempi, korkeasti koulutetumpi ja sellainen jolla on lapsi ja paljon ystäviä, sairastuu siihen ja minä vaan porskutan täällä edelleen tyhjänpäiväisine murheineni. En tietenkään halua syöpää kohdalleni, mutta jotenkin tuntuu, että olisin ansainnut sen enemmän kuin tuo tyttö.

Jotenkin sellainen olo, että haluaisin tehdä ja sanoa jotain suurta ja tärkeää, mutta kaikki jää vain hämäräksi ajatukseksi. Kaikki vaatii niin suuria ponnistuksia, että idea kuolee matkalla tylsäksi kompromissiksi. Silti, joka päivä syntyköön jotain pientä. Ehkä niistä pienistä joku päivä syntyy jotain tärkeää.

Äsken huomasin, että mulla on lievää kuumetta. Lähden silti balettitunnille kokeilemaan, onko tämä pölyallergiasta johtuvaa vai tulevaa flunssaa. Päätä särkee.

Tekee mieli leivoksia. Ehkä koukkaan kahvilan kautta ja jään sinne lukemaan, jos olo pahenee.