Seilin saaren Alma

Kuten edellisestä treenipäiväkirjasta näkyy hyvin alkanut "tanssikevät" on mennyt lopulta aikalailla päin persettä. Mutta siihen on taas se sama syy. Teatterityö. Se vie hitosti aikaa ja energiaa. Ehkä nyt olisi aika ryhdistäytyä liikunnankin suhteen. Roudausta on kyllä tullut joka aamulle. Täytyy kyllä sanoa, että tällainen TIU-esityksen tekeminen on lopulta arvoasteikollani aika paljon korkeammalla kuin jokin oman akillesjänteen venyttäminen. Silti kaipaan nyt taas vaihteeksi vähän enemmän tanssia tähän elämään. 

Tämä on ehkä myös se syy, miksi aikoinaan valitsin tanssin sijasta teatterin. Teatterin keinoin on jotenkin niin paljon helpompi paneutua tärkeisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin. Jo pelkän hyvän tanssitaidon saavuttaminen vie todella paljon aikaa ja vaatii kärsivällistä vuosia kestävää "hinkuttamista peilin edessä" (kuten yksi ammattitanssijaystäväni luonnehti), ettei siinä paljoa muuta ehdi. Teatteri huutaa sisältöä ja katsetta ulospäin, perehtymistä asioihin. Tanssi pyörii niin paljon oman kropan ja peilin ja hengityksen ympärillä, joten esitykset usein kertovatkin jostain lihaksen toiminnasta tai siitä, kuinka "pitää pysähtyä hengittämään". Jos tanssiesitys yrittää kertoa filosofisesti jostain tärkeästä aiheesta,  se on usein melko käsitteellisellä tasolla ja vaikeasti katsojan ymmärrettävissä. Ei se tietenkään mahdotonta ole; myös tanssiesitys voi mennä syvälle tunteisiin. Myöskin teatteriesityksessämme meillä oli monia koreografioita ja fyysiset ja abstrahoidut kohtaukset tuovat usein teatteriesitykseen särmää ja kiinnostavuutta. Silti väitän, että minusta ei ehkä olisi ollut ammattitanssijaksi, se tuntuu minun näkökulmastani joskus liian tekniseltä, ruumiilliselta, pinnalliselta ja oman kropan ympärillä pyörivältä lajilta. Mieluusti kuitenkin keskityn tanssiin periodeissa. 

Seilin tohtori

Ollaan oltu pari viikkoa tiiviillä TIU-teatterikiertueella (eli teater i undervisning) yläasteen kouluissa ja kuutisentoista esitystä takana. Kiersimme Kristiinankaupungissa, Laihialla, Vähäkyrössä ja Isokyrössä. Pari esitystä oli myös Vaasassa. Olemme esittäneet TIU-program -esitystä kasiluokkalaisille ja pohtineet heidän kanssaan vakavia kysymyksiä koskien esimerkiksi vuonna 1935 Suomessa laadittua sterilointilakia, mielisairaalahoitoa, pikkurikollisuutta, rikollisten kohtelua, köyhyyden periytymistä ja vaikka mitä. Olemme yrittäneet herättää oppilaissa omaa ajattelua olematta itse liian mustavalkoisia tyyliin "paha lääkäri", "viaton potilas". Toisaalta olemme halunneet näyttää, kuinka rankka elämä saattoi olla päähän potkitulla nuorella ja köyhällä naimattomalla naisella vielä 1900-luvun alussa. Toisaalta olemme halunneet myös valottaa sen ajan yhteiskunnan oloja ja näyttää, että asiat eivät aina ole mustavalkoisia. Esimerkiksi steriloimislaki ei ole pelkästään "ilkeydestä" laadittu, vaan sen takana on monia yhteiskunnallisia "järkisyitä". Toisaalta olemme nyt myös nähneet, mihin rodunjalostusideologia voi pahimmillaan johtaa. Esimerkiksi Ruotsissa pakkosteriloitiin yli 60 000 naista 30-60 -luvuilla ja suomessakin yli 7000. Natsismiinhan se lopulta johti.

Juuso pyysi tanssiin

Nykyisin ei sentään joudu mielisairaalaan suljetuksi varastettuaan lyijykyniä ja muutamia satasia, emmekä enää näe laitoksissa 30-40 -kiloisia naisia. Naisilla on nykyisin myös äänioikeus ja oikeus omaan omaisuuteen, politikoimiseen, työpaikkaan ja oikeus kieltäytyä ei-toivotusta naimakaupasta, toisin kuin esimerkiksi 200 vuotta sitten. (Onneksi oli Minna Canth ja muut feministiaktivistit).

Ehkä itselläni on ollut pohjimmaisena ajatuksena taustalla, että yhteiskunnan täytyy tukea vähempiosaisia parhaalla mahdollisella tavalla, koska köyhyys ei todellakana ole geeneissä, kaikki ihmiset ovat saman arvoisia ja mitä suurempi määrä huono-osaisuutta yhteiskunnassa on, sitä enemmän on myös rikollisuutta ja sitä arvaamattomammin ihmiset toimivat.

Missä määrin yhteiskunnan kuuluu ja missä määri yhteiskunta voi puuttua yksilön asiohin.... Siinä on vaikea kysymys. Onhan meillä edelleen vankiloita. Yksi arvojanakysymyksemme olikin, "Tuleeko yksilöstä parempi ja yhteiskuntakelpoisempi ihminen vankilassaolon jälkeen?" Onko se vain rangaistus, vai onko vankilassaolosta jotain hyötyä yksilölle ja yhteiskunnalle? Ja mitä väkivaltarikollisille pitäisi tehdä? Pitäisikö perinnöllisesti sairas tai yhteiskunnan tuilla elävä nainen steriloida? Tällaisia kysymyksiä pohdimme ja yllättävän fiksuja ajatuksia nousi pintaan kasiluokkalaisten keskuudessa. Pohdimme myös millainen on täydellinen ihminen kenenkin mielestä ja sitä, milloin kukin on kokenut tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi.

Eilinen meni melkenpä nukkumiseen. Ilmeisesti kiertue oli henkisesti rankempi kuin se sillä hetkellä tuntuikaan. Olemme saaneet erittäin kiittävää palautetta opettajilta ja yksi rehtori laittoi palautetta, että oppilaat olisivat halunneet nähdä esityksen jopa uudestaan. Myös lisäkeikkapyyntöjä on tullut ja yksi opettaja sanoi, että "esitys oli paljon parempi kuin monien ammattiteattereiden näytökset". (Tämä ei erityisesti yllätä.) Olemme kiertäneet kouluissa ilmaiseksi koska projekti kuului opintoihimme, joten toivottavasti lisäkeikkoja ei satele ihan äärettömästi. Ei tällaista rumbaa ilmaiseksi ihan kauhean kauaa jaksa. Syömme sitäpaitsi ammattilaisten leipää kiertelemällä esiintymässä ilmaiseksi.

Mistä siis oli kyse? Aloitimme tammikuussa neljän hengen porukalla suunnitella täysin devising-henkistä esitystä Seilin saaren mielisairaalaan vuonna 1929 joutuneesta nuoresta naisesta. Aihe valikoitui moninaisten keskustelujen kautta. Muita historiallisesti pohdituttavia aiheita olivat muun muassa Suomen sisällissota ja siirtolaisuus eli maastamuutto Suomesta 1900-luvun alkupuolella. 

Kuva harjoituksista omalta koululta. 

Suljetun naismielisairaalan historia kiinnosti meitä ja Jutta Ahlbeckin väitöskirjasta http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/4156/TMP.objres.13.pdf?sequence=2  paljon hyvää materiaalia esityksen pohjalle. Kerromme esityksessä Alman tarinan, joka joutui raiskatuksi 14-vuotiaana, ajautui "huonoille teille" eli pikkurikolliseksi ja käytti myös alkoholia, tuomittiin 19-vuotiaana, koska hän oli varastanut yhdeksän lyijykynää ja kolmesataa markkaa. Lopulta Alma joutui jatkotutkimuksiin Niuvaniemen mielisairaalaan, sieltä Lapinlahteen ja sieltä Pitkäniemeen, ja hänet diagnosoitiin psykopaatiksi (tuolloin psykopaatti-diagnoosin saivat kaikki "tunne-elämältään liian herkät" yms. eli täysin päinvastainen diagnoosi kuin nykyisin.) Muita  luonnehdintoja tästä naisesta olivat muun muassa "seksuaalisesti vapaamielinen", "yhteiskunnan loiseläjä" tai "degeneroitunut ihmisaines". Lopulta Alma lähetettiin Seilin saarelle naismielisairaalaan, jossa hänen katsottiin olevan loppuelämänsä. Alman vanhemmat eivät kuitenkaan halunneet alistua tähän ja yrittivät saada tyttärensä pois Seilistä. Ehdoksi Lääkintöhallitus asetti Alman pakkosteriloinnin, jottei Alma voisi vapaana ollessaan jatkaa "degeneroitunutta" sukua. 

Kasiluokkalaisetn näkemyksiä "täydellisestä ihmisestä".

Täydellinen ihminen voi oppilaiden mielestä olla mies tai nainen.

Tarina perustuu tositapahtumiin mutta dramatisoimme "juonta" hieman uusiksi ja kirkastimme teemaa. Voisin kirjoittaa noista teemoista pidemmänkin kirjoituksen, sillä ainakin omalta osaltani aihe todella kosketti ja avarsi silmiäni pohtimaan kuinka yksilön ja yhteiskunnan suhde on sadassa vuodessa muuttunut. 1900-luvun alkupuolella katsottiin, että mielisairaudet periytyvät ja myös köyhyyden katsottiin olevan ikäänkuin sairaus, joka periytyy. Monet asiat ovat muuttuneet tuosta; emme enää sulje pikkurikollisia tai naimattomia ja köyhiä nuoria naisia vankiloita muistuttaviin mielisairaaloihin mutta edelleen usein katsomme, että köyhät ovat itse syypäitä huono-osaisuuteensa ja mieluummin rankaisemme heitä tai unohdamme oman onnensa nojaan kuin yritämme auttaa. 

Tuli luettua esitystä tehdessä myös Petteri Pietikäisen Hulluuden historia (2013). Monia asia on paremmin, moni asia on muuttunut mutta ei aina välttämättä parempaan suuntaan. Esimerkiksi hulluuden historiassa on monia mustia kohtia ja mielisairaiden diagnosointi ja hoito oli täysin lapsen kengissä vielä 1900-luvun alkupuolella. Seilissä potilaat eivät saaneet mitään hoitoa työterapian lisäksi, koska heidän katsotiin asuvan Seilissä koko loppuelämänsä. Toisaalta mitä enemmän hoitomuotoja yritettiin kehittää, sitä kauhistuttavampia keksintöjä tultiin kokeilleeksi (lobotomia, malariahoidot yms.). Nykyisinkin psykiatrinen hoito on lähinnä erilaisten kemikaalien ja hormonien testaamista ja kokeilemista "josko tämä vaikka auttaisi". Toki on myös psyykelääkkeitä jotka auttavat mutta harvoja, jotka auttaisivat muuta kuin sairauden oireisiin. Mitään parantavia lääkkeitä ei edelleenkään ole keksitty. (Usein keskustelu, ystävät, ymmärtäminen ja yhteisöön hyväksyminen ovat pidemmän päälle parempia lääkkeitä kuin suljetulla osastolla eläminen ja lääkkeiden syönti sairauden oireiden poistamiseksi. Toisaalta taas oireiden poistuminen voi esimerkiksi auttaa ihmistä sopeutumaan yhteisöön.) On myös tutkittu asia, että suljetulla osastolla eläneet ja lääkkeitä syöneet skitsofrenikot pärjäsivät loppuelämänsä paljon huonommin kuin lääkkeitä syömättömät. Ne, jotka eivät olleet syöneet lääkkeitä, olivat myöhemmin löytäneet puolison ja työpaikan. (Hulluuden historia, Pietikäinen.) 

Erittäin opettavainen ja hieno kokemus. Oma historian tietämykseni lisääntyi, sain uutta ajateltavaa, ehkä annoimme jotain ajateltavaa opettajille ja oppilaille, saimme hyvää esiintymiskokemusta ja kiertueteatterikokemusta ja opimme myös paljon devisingmetodista. Edelleen oln sitä mieltä, että teatteriesitystä tehdessä ohjaaja on hyvä hyvä olla olemassa, mutta syntyihän se esitys ryhmätyönäkin, joskin vähän hitaammin.

Nyt lähden balettitunnille!