Oivalluksia

Oon jotenkin ihan viimeviikkoina oppinut ottamaan elämän ja itseni paljon rennommin. Ei tämä tietenkään ole ihan itsestään tullut tämä asenne vaan on alitajuisesti ja tietoisestikin ollut työn alla jo vuosia tai ainakin parisen vuotta. Mutta jotain merkittävää omassa ajattelussa on muuttunut suhteessa itseen ja muihin ihmisiin. Positiivisella tavalla.

Ensinnäkin. En jaksa miellyttää enää ketään. Tai jos meinaan sitä tehdä, muistutan itselleni, ettei sellainen kannata. Se ei tarkoita, etteikö voisi olla ystävällinen, mutta miellyttämisen, mielistelyn ja sen puntaroiminen mitä tuo toinen minusta haluaa on turhaa, koska en voi kuitenkaan koskaan miellyttää kaikkia, enkä voi kuitenkaan koskaan lopulta tietää, mitä toinen oikeasti ajattelee. Siksi sillä on turha vaivata päätään.

Fiiliksiä tanssiesityksen jälkeen

Toinen juttu on se, että odottamalla oppii odottamaan, haaveilemalla oppii haaveilemaan ja tekemällä oppii tekemään. Koski tuo nyt sitten ohjaamista, näyttelemistä, ihmisten seurassa olemista, tanssimista, akrobatiaa, mitä tahansa. Aika kuluu, minä vanhenen, miksi enää turhaan tuhlata aikaa haaveiluun siitä, että "mitä haluaisin tehdä sitten kun olen tarpeeksi hyvä" tai "en voi tehdä tätä enää näin vanhana" tai "muut ovat kuitenkin lopulta paljon parempia".

Ensinnäkin absoluuttista hyvää ja huonoa ei ole olemassakaan. Ei ole mitään objektiivista hyvää tai paskaa; on vain tehtyjä asioita. Useimmiten ajatukset hyvästä ja huonosta ovat olemassa vain omassa päässä, ja ihminen itse kritisoi itseään pahiten. Omalla alallaan saattaa tietysti kohdata kaikenlaisia asenteita, mutta myös se, haluaako kuunnella ja jäädä märehtimään negatiivista palautetta ja missä määrin, on oma valinta. Rakentavasta kritiikistä ei myöskään kannata lannistua vaan ottaa opikseen ja jatkaa eteenpäin. Mikäli siis haluaa kehittyä, on vain tartuttava toimeen ja ymmärrettävä, etteivät edes nuo "guruina" pitämämme taiturit olleet täydellisiä. Heidän tekemisensä eivät myöskään olleet absoluuttisesti hyviä, vaan hekin tekivät inhimillisä virheitä ja ovat aloittaneet jostakin. Silmittömän ihailun tai kadehtimisen sijaan kannattaa tehdä sitä mikä itseä kiinnostaa ja poimia itselle mielekkäitä ja omassa elämässä toimivia oppeja ja asioita taitavilta "guruilta".

Saimme hieman palautetta fyysisen teatterin kurssin jälkeen opettajalta. Kuulin tavallaan itsestäänselvyyksiä, mutta silti jotenkin tosi mulle sopivia ohjeita juuri sillä hetkellä. "Sä voit tehdä mitä sä haluat ja tärkeintä onkin, että menet sitä kohti mitä haluat mennä. Mitään valmista teatteriskeneä, missä kaikki olisivat valmiita tekijöitä ja sisäpiiriläisiä ei ole olemassa, vaan kaikki kipuilevat joidenkin hankalien kysymysten parissa ja jokaisella teatterin tekijällä on oma hankala polkunsa kuljettavana."

Ei siis ole olemassa mitään valmista mailmaa, jonne minut kutsutaan, kun olen tarpeeksi hyvä, vaan on luotettava itseensä ja oltava rohkea ja aktiivinen ja ennen kaikkea tehtävä niitä juttuja mikä itseä kiinnostaa. "Jos sua kiinnostaa fyysinen teatteri, tee sitä." Lisäksi hän kehoitti minua venyttelemään enemmän ja olemaan kiltimpi omaa kroppaani kohtaan. Kaikki lähtee oman kropan rakastamisesta ja hellyydestä sitä kohtaan. Hän sanoi, että näkee musta, että olen aika ankara vartaloani kohtaan (ja itseäni myös) ja siksi liikemateriaalini on usein vahvaa mutta kovaa. Pehmeyttä ja joustavuutta siis lisää elämään ja liikkumiseen.

Anna ohjaustyön demon jälkeen joulukuussa. Ohjaamani kohtaus oli Ionescon näytelmästä Kuningas kuolee.

Ja tämä "sä voit tehdä mitä sä haluat" palaute ei nyt siis tarkoita, että osaisin kaiken tai että olisin jotenkin täydellinen vaan että pitää vaan rohkeasti mennä ja tehdä ja oppia uusia asioita, eikä ehkä kannata kiduttaa itseään liikaa sellasilla asioilla, mistä ei pidä tai mikä ei yhtään kiinnosta. Myöskään kukaan muu ei tiedä omaa kehityskaaartani paremmin kuin minä itse. Mametin sanoin "ketään ei kiinnosta sinun oma kehityskaaresi, eikä kukaan muu voi olla sen asiantuntija, siksi ei kannata sokeasti kuunnella opettajia ja asiantuntijoita, jotka eivät kuitenkaan pysty määrittelemään kuin pinnallisesti osaamistasi. Ja yleisöä sen sijaan ei edes kiinnosta SINUN pärjäämisesi ja kehityskaaresi, yleisöä kiinnostaa ESITYS kokonaisuutena." Ihminen itse tietää parhaiten, missä asiassa on kehittynyt ja mitä vielä pitäisi kehittää, turhaa tentata sitä muilta.

Yksi helpottava oivallus minkä olen viime vuosina tehnyt näyttelemisestä on se, ettei teatteria tehdäkseen tarvitse olla jotenkin "erityinen näyttelijäpersoona". Melkeinpä päinvastoin, hyvä näyttelijä hoitaa hommansa, kuuntelee vastanäyttelijää, on perillä käsikirjoituksesta ja tilanteesta, on rohkea, käyttää hyvin ääntään, on avoin ja aktiivinen ja saapuu ajoissa paikalle. Ei ole mitään mystistä "suurta näyttelijyyttä", on vain ihmisiä, jotka osaavat hommansa, ovat kiinnostuneita työstään ja esityksestä ja tekevät siten esityksestä elävän. David Mametin sanoin, näyttelemään oppii olemalla lavalla ja kohtaamalla yleisön, ei tekemällä vuosikausia luokkahuoneessa opettajan johdolla jotain mystisiä mielikuva- tai karisman kasvatusharjoituksia. Karisma (jos sitä edes on) tulee rohkeudesta heittäytyä hetkeen, kuuntelun taidosta ja siitä, ettei näyttelijä piilottele mitään maneerien taakse.

Tämä pätee elämässä ylipäänsä. Ulospäin suuntautuva ihminen on kiinnostava, samoin ulospäin suuntautuva näyttelijä. Mitä enemmän ihminen käpertyy ja keskittyy itseensä, sitä epäkiinnostavampi hän on. On toki olemassa todella älykkäitä, skrappeja ja loistavia näyttelijöitä, joita itse ihailen tai joiden työskentelyä on ilo seurata. Kadehtiminen sen sijaan on turhaa, koska eivät hekään omaa osaamistaan ilmaiseksi ole saaneet. Joku tietenkin pärjää alalla paremmin kuin toinen, mutta kysymys ei ole ehkä siltikään lahjakkuudesta vaan siitä, että hyvin pärjäävä on valinnut tehdä asiaa, josta nauttii eniten.

Toki sitten esim. fyysisessä teatterissa (ja tanssissa) on paljon tekniikkaa, jota on hyvä opetella luokkahuoneissa ja ehkä ihan itsekseenkin, vaikka videon avulla. Esimerkiksi naamion kanssa näytellessä ei voi toimia lavalla samalla tavoin kuin ilman naamiota. Siksi ehkä pidän fyysisestä teatterista, koska siinä tekniikka on selkeämpää. Silti se ei tarkoita, että tekniikan taakse voisi mennä itseään piiloon.

Tämä seikka, joka koskee näyttelijyyttä saattaa tulla uusille teatteriopiskelijoille karuna yllätyksenä. Se on työtä siinä missä muutkin työt. Se ei ole oman itsensä ympärillä pyörimistä, siinä ei ole mitään mystistä, etkä ihmisenä muutu näyttelijän ammatin myötä jotenkin kiinnostavammaksi. Siksi moni masentuu teatterikouluun päästyään. Tämmöstäkö tää nyt sit olikin, rankkaa puuhaa. Tämä ajattelutapa myös vesittää lahjakuusajattelun. Jos on lähtenyt alalle, nostaakseen itsensä jotenkin muita korkeammalle tasolle, on karu pudotus todeta se asia, ettei täydellisyyttä ja lahjakkuutta ole olemassakaan, on vain erilaisia tapoja tehdä asioita ja toteuttaa ammattiaan.

Mielessä on liikkunut paljon muitakin ajatuksia itsetunnosta ynnä muusta mutta jätän ne myöhemmäksi! Nyt täytyy mennä takaisin parvekkeelle aurinkoon!