Mitä valmistumisen jälkeen?

Olen juuri valmistunut teatteri-ilmaisunohjaajaksi ja olen kiinnostunut alalla tehtävistä hankkeista ja projekteista. Yritän tässä talven aikana miettiä, mihin hakeutuisin töihin, työharjoitteluun, ohjaajan assistentiksi... Ryhtyäkö kehittämään itseään erityisesti draamatyöpajojen vetäjänä, kehittääkö itseään taiteellisesti korkeatasoiseksi ohjaajaksi, opiskellako lisää esiintymistä vai keskittyäkö fyysiseen ilmaisuun ja tanssiin... Valitettavasti kaikkea ei ehdi tehdä samaan aikaan, sillä helposti käy niin, että tehtävää kasaantuu liikaa. Myös taiteesta kirjoittaminen kiinnostaisi ja tietenkin edelleen niiden omien esitysten ohjaaminen ja niissä esiintyminen.

En rehellisesti usko, että voisin samaan aikaan kehittää itseäni jokaisella osa-alueella muuta kuin pintapuolisesti, olisi siis tehtävä valintoja.  Mikä olisi minulle juuri nyt ajankohtaista tai mikä auttaisi minua suuntaamaan kohti sitä, mitä oikeasti lopulta haluan tehdä? Liian kauaa ei kyllä kannata pohtia, koska aika kuluu hurjaa vauhtia ja taidot rapistuvat jos niitä ei ylläpidä.

Yhteisöteatterin ja draaman mahdollisuudet vaikuttaa yksinäisyyteen, syrjäytymiseen ja epäsosiaaliseen käytökseen koen tärkeäksi. Tunnen tärkeäksi viedä teatteria ja ilmaisutyöpajoja sinne, missä niillä oikeasti olisi tilausta, vanhusten, muistisairaiden, nuorten, lasten, maahanmuuttajien, vankien, masentuneiden, syrjäytyneiden, yksinäisten luokse. Olen itse saanut teatterin tekemisen kautta paljon rohkeutta, mielekkyyttä ja sisältöä elämään ja uskon, että moni muukin saisi, kun vaan siihen annettaisiin mahdollisuus. Vihaan käsitteitä "voimaantuminen", "kohtaaminen" ja "nähdyksi tuleminen", mutta juuri ne sanat kuvaavat parhaiten sitä, mitä teatterityöpajat voivat osallistujilleen antaa. Kohtaaminen koskee niin toisten ihmisten kohtaamista kuin oman itsensäkin kohtaamista.

"Puhtaan taiteellisen" yleisön ja esiintyjät erottelevan perinteisen teatterin koen senkin ajoittain kiehtovaksi, ja haluaisin toki kehittyä taiteellisesti ja teknisesti ohjaajana ja esiintyjänä edelleen. Kuitenkin yhteisödraama ja sen mahdollisuudet tuntuvat eettisesti tärkeämmiltä ja merkityksellisemmiltä, kuin pelkkä taiteellinen nysvääminen omassa pienessä teatterikuplassa. Miksi yleisö ja tekijät ylipäänsä pitäisi niin tiukasti erotella toisistaan?

Kuva soolostani visuaalisen teatterin labrasta TeaKilta marraskuulta

Mikään ei tietenkään periaatteessa estä minua tekemästä tätä kaikkea: assarointia ammattiohjaajalle, työpajojen vetämistä yhteisöissä, tanssin opiskelua tanssiopistolla ja esiintymistä erilaisissa projekteissa. Käytänössä tiedän kuitenkin, että uuvun aika nopeasti, koska haluan tehdä kaiken kunnolla. Monissa erilaisissa projekteissa yhtäaikaa oleminen on mahdollista hetken, mutta sitten palan loppuun. Vapaa-aikaa on pakko olla. Jaksamisen keskittäminen on siis välttämätöntä.

Kansallisteatterin Kiertuenäyttämö, Jussi Lehtonen ja kumppanit tekevät arvokasta työtä, yhteisöteatteriprojekteja sekä dokumenttiteatteriesityksiä kenttätyön pohjalta. Toki monet muutkin teatterialan ammattilaiset tekevät samantyyppistä työtä. Kävin joulukuussa katsomassa Lehtosen ohjaaman koskettavan Vapauden kauhu -esityksen Kiasma-teatterissa. Esitys kertoi siitä, minkälaista on vapautua vankilasta, ja tulla jälleen "osaksi yhteiskuntaa". Mukana näyttämöllä oli ammattinäyttelijöiden lisäksi (sekä livenä että video-otosten kautta) vankilasta vapautuneita sekä edelleen vankilassa istuvia esiintyjiä.

Nyt luen Vastaanotto -nimistä raporttia vuonna 2011 tehdystä yhteisöteatteriprojektista vastaanottokeskuksissa ja vastaanottokeskuksissa asuvista ihmisistä tehdystä dokumenttiteatteriesityksestä. Samaisen Kiertueteatterin tekemä projekti sisälsi teatterityöpajoja vastaanottokekuksissa, syvähaastatteluja sekä kaksi erilaista esitystä. Toinen esitys valmistettiin kansallisteatterin Pienelle näyttämölle ja toinen esitys valmistettiin kiertäväksi esitykseksi ikäänkuin kädenojennukseksi vastaanottokeskuksiin. Lisäksi projekti sisälsi työpajatapahtuman lapsille.

Tällaiset yhteisöprojektit ovat oikeastaan juuri niitä, millaiseen työhön koulutuksemme valmistaa. Olisi siis varmastikin hedelmällistä hakeutua mukaan tämänkailtaiseen toimintaan. Ylipäänsä kiertueteatteritoiminta kiinnostaa. Vuosi sitten teimme koulussa nuorille suunnatun "teater i undervisning" -esityksen, ja sen valmistamisessa sai käyttää kaikkea sitä osaamista hyväksi, mitä olemme koulussa opiskelleet: käsikirjoittamista, ohjaamista, koreografisia taitoja, draamaohjaamista sekä lopulta näyttelijän taitoja, kun kiersimme kuudessatoista eri koulussa esityksen kanssa sekä myös Hangon teatterifestareilla. Myöskin tuo esityksemme käsitteli sattumoisiin vapauden riistoa.

No, ehkä aika pian näyttää, mihin päädyn. Rahaakin olisi jostakin saatava. Ehkäpä jo parin kuukauden päästä olen löytänyt paikkani teatterikartalla. Se nyt on ainakin varmaa, että kukaan ei tule kotoa hakemaan eikä meille ole Mol.fi:ssä töitä tarjolla. Töihin ja projekteihin pitää itse osata hakeutua ja tarvittaessa kehittää projktit, rahoitus ja yhteistyökumppanit itse. Olenkin juuri nyt kussilla nimeltään: Taide uusissa konteksteissa, jossa jokaisella meillä osallistujalla on oma hanke kehitteillä.